Downshiftausta

Ihana ja rentouttava kesäloma on takana, mutta elokuu jatkuu vielä kesäisenä. Vuosi vuodelta kesän tuoksut, äänet ja valon määrä merkitsevät minulle yhä enemmän. Ja vuosi vuodelta syksyn pimeyteen sukeltaminen tuntuu yhä vaikeammalta. Kesiä ei ole loputtomiin tuhlattavaksi.

Mutta jotta kesä tuntuisi ihanalta, tarvitaan myös syksyä ja talvea. Tarvitaan talven kärvistelyä, jotta kesä tuntisi joltakin. Jotta tuntisi todella elävänsä. Halu elää tiiviimmin osana luontoa kiehtoo minua. Kävimme kesällä Utössä ja harkitsimme ihan vakavasti mahdollisuutta kokeilla elämää vuosi kyseisen ulkosaaren karuissa oloissa. Ajatus kaatui käytännön asioihin ja mukana oli varmaankin aimo annos myös kaupunkilaisen romantisointia. Mutta silti. Nyt suunnittelemme, josko lampaan kasvatuksesta saisi sisältöä elämään ensi kesänä. Mutta niitä söpöläisiä emme sitten aio pistää pataan. Sen verran tulisimme poikkeamaan ns. aidosta maalaiselämästä.

Ilmoittaudun joka tapauksessa höllennetyn elämän tahdin eli Downshiftingin kannattajaksi. Kun syksy pimenee, on pakko saada vähän vetäytyä, mietiskellä ja elää hiljaiseloa. Se kuuluu luonnolliseen elämänrytmiin näillä leveysasteilla. Ja uusi elämä alkaa myös siinä mielessä, että ilmoittauduin intoa uhkuen astanga-joogaan sekä Pilates-kurssille. Niistä raportoin myöhemmin.

Terveisiä tynnyristä

Kävellessäni viime viikolla aamulla töihin, Rautatieaseman kulmilla eteeni tupsahteli jatkuvalla syötöllä tuttuja ihmisiä. Ihmeellistä, että kaikki olivat liikkeellä samaan aikaan tai sitten olin tullut esiin jostain kuplasta. Ryömin hetkellisesti ulos epäpoliittisesta tynnyristäni viime viikonloppuna, kun kävin Vapaus valita toisin-tapahtumassa ja kävin myös katsomassa Ylioppilasteatterin Välikysymys-näytelmän. Olin perjantaina myös Arja Alhon Kovan tuulen varoitus- nimisen kirjan julkistamistilaisuudessa.

Vapaus valita toisin tapahtuma oli virkistävä tapaus siinä mielessä, että pitkästä aikaa sai kuulla aitoa poliittista hehkutusta, joskin se meni myös joltain osin vähän överiksi. Tällainen pyhäkoulunopettajan näköinen kirjastonhoitajien kaveri vähän kavahtaa, kun puheessa vilisee kapitalismia, sortovaltaa, hegemoniaa jne. termistöä. Ei ihmiset puhu noin oikeassa elämässä. Sen sijaan erästä puheenvuoroa fanitin kovasti.

Kyseessä on Esa Leskisen (Ryhmäteatterin taiteellinen johtaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) puheenvuoro, josta pätkä tässä:

”Markkinaliberalismi on todellisuuskäsitys, jossa ihmistä ajaa joka hetki eteenpäin joko ahneus taikka pelko. Ahneus koskee rahaa, tavaraa ja asemaa, pelko taas näiden menettämistä, viime kädessä vanhuutta, yksin jäämistä ja kuolemaa. Mutta ihminen ei ole tällainen. Useimmat ihmiset toki ovat usein tällaisia, mutta kukaan ihminen ei ole tällainen kaiken aikaa. Tässä on tämän maailmankuvan metafyysinen reikä. Se unohtaa kokonaan ihmisen ehkä oleellisimman puolen, sen hiljaisen paikan ihmisen sisällä, joka itsestään, mitään ajattelematta, mihinkään pyrkimättä, täyttyy merkityksestä. Tämä on taiteen, uskonnon, filosofian ja kauneuden kokemuksen piste ihmisessä, ja varhaisemmissa sivilisaatioissa se on ollut tavalla tai toisella koko todellisuuskäsityksen ydin. Meidän aatejärjestelmämme – meidän yhteiskunnallinen ”konsensuksemme” – jättää sen tällä hetkellä huomiotta kokonaan. Valitettavasti lienee varmaa, että tämä asia on johtamassa meitä valtavaan kulttuurilliseen, ympäristölliseen ja henkiseen katastrofiin. Kyseessä ei ole vain poliittinen asia, vaan massiivinen sivilisaation kriisi. Meidän sisällämme on tämän äsken mainitun hiljaisen paikan sijaan tyhjä kuilu, johon me loppumattomassa nälässämme syömme kaiken, jos vain voimme. ”

Koko puheenvuoro ja muuta tietoa tapahtumasta täältä:

Pidin tuosta hiljaisesta paikasta. Siihen todellisuuskäsityksen villakoiran ytimeen haluan itsekin päästä. Poliittisessa toiminnassa on kuitenkin liian usein kyse jostain aivan muusta. Erilaiset sosiaaliset pelit, valtataistelut ja julkisuushakuisuus syrjäyttävät usein ne varsinaiset asiat. Välikysymys-näytelmä läpivalaisee raadollisella tavalla Helsingin kaupunginvaltuutettujen mielenliikkeitä. Kokemukseni Espoon valtuustosta ovat sen kaltaisia, että sieltäkin saisi aineksia vaikka minkälaiseen teatteriin.

Lehdestä luettuna ja ulkopuolisena Helsingin valtuuston demariryhmän välikysymys kuulosti kyllä jonkinmoiselta vaalienalustempaukselta. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka asiasisältö ja huoli sosiaali- ja terveyspalveluiden tilasta olikin aiheellinen. Koko kunnallinen välikysymysinstituutio on minulle täysin vieras eikä sitä kuntalakikaan tunne. Ilmeisesti Kai Kalimakin huomasi sen, mikäli näytelmän lopputulema todella pitää paikkansa.

Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen pöyristyttävä huonekaluseikkailu tarjosi ihmettelyn aihetta, joka näin auki purettuna paljasti aikamoiset eliitin suojamekanismit. Niitä eivät huomaa asianomaiset yleensä itse siellä yhteisön sisällä ollessaan, ellei toimintaa läpivalaista ja kyseenalaisteta tällä tavalla ulkoapäin. Todellisuus tuntuu tosiaan olevan taruakin ihmeellisempää. On hienoa, että näytelmä on tehty ja asialla ovat nuoret, jotka ovat ottaneet asioista selvää ja pyrkineet politisoimaan ympärillä tapahtuvia kehityskulkuja. Ja nyt en tarkoita perinteistä puoluepolitiikkaa, josta tulee tässä kieltämättä aika karnevalistinen kuva. Itse näyttelemisen suhteen olen sitä mieltä, että vähemmälläkin alleviivaamisella olisi selvinnyt.

Arja Alhon kirjaa Kovan Tuulen varoitus voi suositella kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää, miten SDP on tullut siihen pisteeseen, missä se nyt on. Samaa keskustelemattomuuden teemaa olen myös valottanut omassa kirjassani Valta istuu sohvalla, joka julkaistiin tammikuussa 2007 optimismin vielä vallitessa (ainakin minun positiivisuuteen tuolloin psyykatussa päässäni - nyt on toinen ääni jo kellossa). Siinä pääpaino on tarjota ajatuksia uusiksi politiikan painopistealueiksi, mutta eipä niistäkään ole kauheasti keskusteltu. Kaikesta muusta epäolennaisesta kylläkin.

**

Kansalaiselämä ja työelämä lyövät toisiaan aika lailla korville. Onneksi kohta alkaa loma.

Veikeää kisailua ja naamarin takaa muikistelua

Kävin vaalikoneessa ja tässä tulos:

10 sopivinta ehdokasta

Sija Vertaile Ehdokas Puolue Pisteet
1
Vertaile » 169 Kiljunen Kimmo SD 369
2
Vertaile » 163 Alho Arja SD 367
3
Vertaile » 166 Can-Kurtakko Nesrin SD 314
4
Vertaile » 235 Puoskari Mari VIHR 306
5
Vertaile » 234 Mäntylä Aleksi VIHR 306
6
Vertaile » 113 Rajamäki Ari VAS 295
7
Vertaile » 131 Hagelstam Axel R 264
8
Vertaile » 120 Virta Sari VAS 263
9
Vertaile » 240 Sumuvuori Johanna VIHR 252
10
Vertaile » 167 Hurskainen Sinikka SD 251

***

Muuten vaalit ovat menneet mediassa taas tutuille laduilleen, eli tuhdisti farssin puolelle. Ylen "vaalimarkkinat" oli pohjanoteeraus, mutta kidutin itseäni silti TV:n äärellä. Muutaman kerran oli pakko kääntää Euroviisujen semifinaalien puolelle - ainakin Keskustan kuorolaulannan aikana.

Ennen EU-vaalit olivat yhtä Eurooppatietovisaa, nyt mukaan on tullut myös Talent-elementti. Apua! Mihin kaikkeen europarlamentaarikon oletetaankaan taipuvan? Oli eurovaalit tai -viisut - veikeä kisailu ja naamarin takaa muikistelu pitää mielen virkeänä ja äänestäjän loitolla. Vai?

Rock The Ballet keikutti kevättä

Rock The Ballet oli tanssia parhaimmillaan. Tarinan tynkää, lentävää jalkaa ja sulavaa kiemurtelua, mutta ennen kaikkea mukaansa tempaavaa ja mahtavaa fiilistä. Olin siis katsomassa USA:laisen tanssiryhmän esitystä tänään Savoy-teatterissa.

Ensimmäinen puoliaika oli klassisempaa, kerronnallista balettia ja nykytanssia. Väliajan jälkeen tunnelma riehaantui jazzin ja tuoreemman street-tanssin puolelle. Tosin musiikki oli koko ajan ehtaa kahdeksankymmentälukua. Paljon Princeä, Michael Jacksonia sekä Queeniä. Tanssi toi mieleen omat 1980-luvulle sijoittuneet jazz-tanssimuistot; säärystimet, kuminauhan vyötäröllä sekä tanssipuvun, jonka takapuolta piti koko ajan nykiä alaspäin. Ja Queenistä taas tuli mieleen kaverini Laura ja jotkut kotibileet, jossa juotiin kiljua. (Moi Laura, pidetäänkö taas muisteloiva "pisnislounas"?)

Esityksen alkupuoliskolla tunnelmaa loi Jacques Brel ja Maria Callas. Carmenin tunnelmissa miehet oli sijoitettu jonnekin punaisten lyhtyjen kadulle, jossa he tanssivat kiihkeätunnelmaisen tanssin pumpattavien barbaroiden kanssa (kuvassa). Niitä sitten taivuteltiin ja heiteltiin ja tytöt olivat hyvin yhteistyökykyisiä.

Ryhmässä oli 10 tanssijaa, joista yksi oli nainen. Kaikilla tanssijoilla on kovatasoinen balettitausta, joka on mielestäni mahtava pohja vaikka mihin. Kun tekniikka on huipussaan, tulkintaa voi vapauttaa rennompaan ja ihan mihin tahansa suuntaan. Näiltä tanssijoilta käy mikä tahansa ja kaikki näyttää helpolta ja sulavalta. Ihan mahtavaa!

Tämä oli hyvä päätös kiireiselle viikolle, joka tosin jatkuu viikonloppuna tarjousvalmistelun merkeissä. Hirvittävä työsuma, mutta täytyy puskea vain eteenpäin ja miettiä joskus myöhemmin.

**

Ihanaa kun kevät etenee. En ole koskaan erityisemmin perustanut linnuista. Minusta ne ovat vähän inhottavia sulkaveikkoja eikä Hitchkockin linnut tehnyt lajille kovin hyvää PR:ää. Inhottavuudeltaan sulkapeite on minusta suomuista seuraava. Mutta olen huomannut, että elämä olisi tosi ankeaa ilman lintujen ääniä. Pidän siis linnuista ihan valtavasti, kunhan ne pysyvät siellä minne ne kuuluvat - eli puissa ja minä maassa.

Opiskelua - miksi?

Muutama ihminen on kysellyt, missä oikein luuraan. No töissä tietenkin - sekä joskus perheen ja vapaa-ajan harrastusten parissa. Mutta ne kokouksissa istumiset ja muut sauhuamiset ovat jääneet sinne ”entiseen elämään”, jota en suoraan sanottuna kaipaa juuri nyt pätkääkään.

Listasin juuri kirjoja, jotka olen tässä viime kuukausina lukenut (romaaneja ei lasketa). Lista on alla. Saisikohan näistä jonkun opintopisteen? Olen katsellut myös erilaisia jatko-opintovaihtoehtoja, joita suunnitelmia siis virittelin jo aiemminkin, mutta omat kiinnostuksen kohteeni menevät niin monen tieteenalan tontille, etten oikein tiedä mitä tehdä. Oikeustiede ei ainakaan sellaisenaan toimi, vaikka siellä jo olen asioinut jatko-opintosuunnitelmien merkeissä. Silti mietityttää, mikä koko tieteenalan sekä lakien ja sääntelyn merkitys on näinä aikoina? Onko kyseessä pelkkää katoavaa kansanperinnettä? Minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten kaikenlainen uuden luominen ja oikeustiede on aina pysyttänyt vanhaa.

Olen työssäni osallistunut EU-komission samapalkkaisuussääntelyn vaikuttavuutta selvittäneeseen hankkeeseen ja sen yhteydessä pohtinut, miten paljon EU-tason tai kansalliset normit voivat säännellä yksityisen sopimusvapauden piiriin kuuluvia ihmisten palkkoja. Varsinkin, kun nykytyöelämässä persoona ja muu aiempaa epämääräisempi tunnepitoinen aines vaikuttaa työsuoritukseen enemmän kuin entisenlaisessa liukuhihnamaailmassa. Ja työsuorituksin on palveluvaltaisessa tietotyössä enemmän tai vähemmän aineeton vaikutelmien suma. Silloin monenlaiset tiedostamattomat arvostukset pääsevät jylläämään ja siinä sivussa myös työn tekijän sukupuoliin liitetyt mielikuvat. Palkkaerojen kaventamiseen on toki välineitä, mutta normien osuus on vain yksi siivu keinoista. Silti todellisuus liukuu kuin saippuapala uudenlaisiin muotoihin.

Eksyin lukemaan Biopoliittisen talouden kritiikki –nimistä julkaisua (älkää kysymkö, mitä termi tarkoittaa), jossa tätä uudenlaista ameebamaista todellisuutta selostettiin antaumuksella. Teos kertoi "henkisen työvoiman" synnystä talouden uutena tilattomana ja rajattomana subjektina ja sen aiheuttamasta muutoksesta yritysten ja yhteiskunnan organisoitumisen tavoissa. Suorittavan työn kurista ja väestön hallinnasta ollaan siirtymässä kohti paikattoman ja rajattoman mielen elämän hallintaa. Sama uudenlainen maailma on haasteellinen myös perinteiselle poliittiselle vaikuttamiselle. Elämä on ihan uudella planeetalla ja väitän, että kova murros on meneillään. Vaikuttaminen on leijallut ihan uudenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuin Arkadianmäeltä käsin uskoisi – mutta tästä aiheesta myöhemmin vielä lisää.

Maija-Riitta Ollilan Lauman valta kirjaa olen sivunnut aiemminkin, mutta siinä minua jäi askarruttamaan naisen asemaa naisen oman pään sisällä rajoittavat laumakoodit. Naislauman perinteiset äitiyden ja perheen hoivaamiseen liittyvät kriteerit ovat jyrkässä ristiriidassa sen maailman kanssa, jonka työelämässä eteenpäin pyrkivä nainen kohtaa. Näitä kiivaita kotiäitikeskustelujahan olemme aina aika ajoin kuulleet ja niissä tukkanuottasilla ovat yleensä naiset keskenään. Siinä osoitetaan lauman paikkaa niille eksyneille lampaille, jotka ovat halunneet kehittää itseään myös kodin ulkopuolella.

Tiedostamattomat käyttäytymistä ohjaavat mallit vetävätkin naisia kahteen suuntaan. Ainakin niitä, joilla ei ole omasta takaa vahvoja ammatillisia tukiverkostoja sekä ammatillisen identiteetin samaistumiskohteita (=koko suku lääkäreitä jne). Kutsumuksen oman ammatillisen osaamisen kehittämiseen tulee olla todella vahvaa, että nämä pään sisäiset äänet eivät saa ylivaltaa. Usein saavat, mutta en väitä, että kotielämän arvostus olisi huono asia. Minuakin se vetää kovasti puoleensa. Huonoa se on, jos ”hyvän elämän” tai trendikkään ”slow lifen” viettäjät ovat vain toista sukupuolta. Siinä taas yksi naisansa sinänsä hyvässä paketissa.

Suomi on EU-vertailussa aika surkealla sijalla naisjohtajien määrässä. Erilaisia ohjelmia ja projekteja on pistetty pystyyn naisten tukemiseksi uralla eteenpäin. Samalla naiset kansoittavat koulujen ja yliopistojen penkkejä, ovat koulutetumpia kuin koskaan, mutta jämähtävät junnaamaan urallaan paikoillaan. Ja kyselytutkimuksissa vastataan, että perhe on ykkönen. Hienoa.

Minullekin jatko-opiskelu edustaa jotain sellaista järjestäytynyttä tukea, jota voin itse itselleni hankkia. Muualta kun sitä ei ole tultu tyrkyttämään. Miehillähän näitä epävirallisia mentoreita ja selänläiskijöitä riittää, jotka antavat kehittävää palautetta, jota kaikki ihmiset kehittyäkseen tarvitsevat. Vai onko sittenkin niin, että kun jotain oikein haluaa, sitä menee vaikka läpi harmaan kiven ja kaikki muu on selittelyä ?

Mitäköhän sitä sitten haluaisi? Siinäpä kysymys.

**

”Ei tarvitse tietää mitä joku tekee tietääkseen, onko se hänen kutsumuksensa, on vain katsottava silmiä ... sama haltioitunut ilme, tehtävän tuoma itsensä unohtaminen.” - W. H. Auden**

**

Tämmöisiä kirjoja:
Petri Virtanen ja Mikko Wennberg: Prosessijohtaminen julkishallinnossa. Edita 2005.*
Jari Stenvall ja Petri Virtanen: Muutosta johtamassa. Edita 2007.*
Mika Mannermaa: Jokuveli. WSOYpro 2008.**
Anja Nummijärvi: Palkkasyrjintä – Oikeudellinen tutkimus samapalkkaisuuslainsäädännön sisällöstä ja toimivuudesta. Edita 2004.***
Petteri Kilpinen: Liekeissä. Ajatus-kirjat 2008.***
Elisa Juholin: Viestinnän vallankumous – Löydä uusi työyhteisöviestintä.
WSOYpro 2008.***
Maija-Riitta Ollila: Lauman valta. Edita 2008.**
Pauli Juuti ja Petri Virtanen: Organisaatiomuutos. Otava 2009.*
Heli Arantola: Customer Insight – Uusi väline liiketoiminnan kehittämiseen. WSOYpro 2006.***

*) suosittelen kuntapäättäjille.
**) suosittelen kaikille, jotka haluavat lisätä ymmärrystään siitä, missä mennään (poliittiset päättäjät erityisesti).
***) suosittelen työelämän tai liiketoiminnan kehittämiseen.

Mukavuusalueen ulkopuolella

Blogin päivitykset ovat jääneet viimeaikoina vähälle, mutta töitä on paiskittu, mikä tarkoittaa myös aivotoiminnan asettamista ihan toisille taajuuksille kuin mistä tässä tajunnanvirran suoltamisessa nyt on kysymys. Tänään olin mukana lopputyöstämässä erästä isoa tarjousta, jonka käsittelyn yhteydessä tuli puhetta "oman mukavuusalueen" ulkopuolelle menemisestä ja sen terveellisyydestä aina välillä.

En viitsinyt huomauttaa, että minä se liikun tässä lähes koko ajan oman mukavuusalueeni ulkopuolella... Kun tarkemmin ajattelee, olen liikkunut noilla hetteisillä mailla jo pidemmän aikaa....Mutta mielestäni tärkeintä on haastaa itseään ja vanhoja tuttuja tapoja toimia ja ajatella, kehittää itsestään ja kokemuksistaan sellainen keitos, jollaista ei ole toista ihan samanlaista.

Mikä se mukavuusalue edes on? Sellainen tuttu ja turvallinen osaamisalue ja neliö, jonka sisällä on mukava oleilla. Mutta kehittyykö siinä? Ei välttämättä. Kehittyminen vaatii sitä, että välillä ottaa myös riskejä, epäonnistuu, saattaa itsensä noloihin ja hankaliin tilanteisiin, mutta oppii niistä. Välillä aika rasittavaa, mutta sittenkin antoisaa.

Luin filosofi Maija-Riitta Ollilan kirjan "Lauman valta". Se oli kiinnostavaa pohdiskelua ihmisten laumasieluisuudesta ja siitä, että olemme sittenkin aika lähellä karvaisia serkkujamme. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja vaatii aikamoista sivistystä ja kultuurin kehittyneisyyttä, että asia olisi toisin. Alitajuiset olettamukset siitä, miten kussakin laumassa tai heimossa tulee käyttäytyä, ohjaa meidän elämäämme enemmän kuin huomaammekaan. Tämä näkyy politiikan valtapeleissä, työelämässä ja siinä, miten mediassa eri ihmisiä kulloinkin käsitellään.

Erityisen kiinnostavaa oli pohdinta siitä, miksi koulutettu urallaan etenemään pyrkivä nainen usein kokee itsensä jenginpetturiksi. Hahmoksi, joka rikkoo naislaumansa koodeja vastaan. Erityisesti näin on, jos nainen ponnistaa elämässä eteenpäin vaatimattomammista oloista. Silloin petturuus on vieläkin raskaampi rikos ja moni nainen potee huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä mitättömämmästäkin menestyksestään. Moni pohtii vakavissaan, että opiskelupaikan on täytynyt irrota jonkin virheen kautta tai että työpaikan saamiseen liittyy joku väärinkäsitys jne.

Ole siinä sitten valloittava ja itsevarmuutta uhkuva tarmonpesä, kun oma viiteryhmäsi haluaa murhata sinut (jos ei muuten, niin katsellaan). Lauman lait ovat merkinneet tietyn ruudun, minkä sisällä tulisi pysyä. Ja jos ei pysy, se uhkaa totuttuja kuvioita ja oletetun lauman yhtenäisyyttä. Laumojen maailmassa kaikenlainen uhkaava ja poikkeava aines pyritään poistamaan. Tämä selittää sen, miksi ihmisten on niin vaikeaa olla erilainen tai esittää erilaisia mielipiteitä kuin muut. Porukan ulos jättämisen pelko on peloista suurin. Itsenäisinkin erakko on sitä suhteessa muihin.

Se hyvä havainto kirjassa oli, että nykyään laumoja voi vaihtaa kuin paitaa. Jos jossain ei meno miellytä, sieltä voi lähteä pois. Niin käy erityisen epäterveissä yhteisöissä, joissa toiset antavat ja toiset saavat. Ne, jotka ovat jatkuvasti paaponeet niitä, jotka taas ovat saamapuolella hierarkian huipulla ja korjanneet kaikki muiden työn hedelmät, painavat aiempaa helpommin kytkintä. Kirjassa oli myös ajankohtaisten poliittisten mediatapahtumien pohdintaa sekä esimerkiksi SDP:n puheenjohtajavalintaprosessin ihmettelyä ja analyysiä. Kannattaa lukea.

Oman mukavuuslippulaivan ulkopuolelle kannattaa siis mennä seilaamaan. Se saattaa ärsyttää joitakin kanssaihmisiä (em. syistä), mutta kaikesta henkisestä vaivalloisuudestaan huolimatta lokeroimiskelvoton toiminta kehittää ihmistä sekä häntä ympäröivää laumasieluista yhteisöäkin. Emme asu enää luolissa - ainakaan kovin mielellään.

**

Käsityöraportti: Olen pitkästä aikaa päässyt keramiikan pariin ja työstänyt posliinisavesta lautasen ja pääsiäiskoristeita. Ne ovat kuivumassa ja odottamassa lasitusta. Myös puikkoja olen heilutellut parin rivin verran ja sitäkin enemmän suunnitellut erilaisten käsityöprojektien aloittamista. Sitten joskus.

Sesam aukene

Viikkojen klikkailuputki ja power pointtien kanssa askarointi ovat ajaneet minut hiirikäden kouriin. Naprapaatti auttoi, mutta vielä jumittaa vähän. Tämän siitä saa, kun sauhuaa töiden kimpussa suo kuokka ja jussi-mentaliteetilla panostamatta taukoihin ja lepäilyyn. Työotettani kuvaa, että intoa on, muttei aina vielä niin paljon taitoa kuin haluaisin. Välillä tulee pyrittyä saranapuolelta sisään, kun aina ei tiedä miten se ovi aukeaa.

Ihanaa irtiottoa arjesta on luvassa viikonloppuna kun meillä alkaa tanssiharjoitukset show-tanssien SM-kilpailuihin. Tarkoitus olisi ottaa osaa Marco B:n ohjaamaan -80-lukulaiseen Flashdance-tyyliseen muodostelmaan. Ei ihan niin vakavaa hommaa kuin miltä kuulostaa. Kyseessä siis on ihka isojen aikuisten (=36+) sarja ja ihan tanssimisen riemulla mennään. Mutta jalan pitää kuulemma nousta ja piukeissa trikoissa hillutaan.

Sanainen arkkuni on tyhjentynyt niin totaalisesti noihin PP-diohin, etten jaksa ryhtyä mihinkään syvää luotaaviin yhteiskunta-analyyseihin nyt tässä. Nykyistä yhteiskunnallisen ajatuksen juoksuni tasoa kuvaa seuraava päivän polttava ongelma, jonka otan tässä lopuksi esille: Nimitäin ihmisten junaovikäyttäytymisen.

Oma hämmästelyni aihe on koko pienen ikäni ollut se, miksi ihmiset avaavat oven lähijunissa väärään suuntaan. Nyt taas junamatkustajana tämä ongelma on lävähtänyt silmilleni. Minua järkyttää syvästi, kun junan välikkö on tupaten täynnä ihmisiä ja penkkipuolelta joku lähtee punkemaan ovea väkijoukon päälle. Oven saa nimittäin avattua myös vetämällä sisäänpäin.

Jos itse olen sattunut oven avaajan paikalle, tempaisen sen aina auki näyttävästi – ihan opetusmielessä ja muille opiksi ja ojennukseksi. Mutta oppi ei ole mennyt perille. Ovea tungetaan ihan väärään suuntaan ja pienestä raosta sitten suikkelehditaan ulos miten kuten eteenpäin könyten. Missioni ovien kimpussa siis jatkuu. Oma haasteeni uusien työtehtävien kohdalla on ihan vastaava. Ei saranapuolelta, vaan siististi oviaukosta.