Vaihtamalla paranee

Olen nyt todella huojentunut ja iloinen. Lopetin kuurupiilon ja erämaavaelluksen, joka oli kyllä sinänsä ihan antoisa. Ei sellainen korpivaellus voi olla kovin ikävä, jos sen aikana voi tehdä lukemattomia käsitöitä ja keramiikkaesineitä, itse nikkaroidun astiakaapin ja parven, maalata ja tuunata asunnon melkein joka neliön sekä rakentaa pihalammen liruttimella. Ja listaan voi lisätä vielä mehiläistarhauksen, astanga-joogan sekä sosiaalioikeuden jatko-opintoja ja sosiaalipsykologian alkeisopintoja - harrastusmielessä.

**

Toiset vaihtavat työpaikkaa, toiset puolisoa, minä puoluetta. Ei mitään dramatiikkaa, tähän kuuluu sanoa ja että kasvoimme erilleen, mutta totta se on. Sitä en kuitenkaan kiistä, ettenkö olisi tehnyt paljon surutyötä ja potenut myös identiteettikriisiä.

Siirryn siis vihreisiin, koska olen hieman hippeilevä akateeminen nainen pääkaupunkiseudulta. Demarina koin roolini aika ahtaaksi. Voi olla omaa kuvitelmaa, mutta ihan omana itsenäni en siellä oikein osannut olla. Ja ihminenhän kasvaa koko ajan. Sosiaalinen identiteettikin muotoutuu jatkuvasti uudelleen. Olennaista on, miten määrittelemme itsemme, mutta myös se, miten muut määrittelevät meitä.

Vaikka aluksi ajattelin olla vain yksi demarilaumasta vieraantunut lammas ja pysyä vuorilla yksin mietiskelemässä, olo kävi lopulta tylsäksi. Jaksoon mahtuu toki myös työskentely konsulttina Net Effect Oy:ssä (nyk. Ramboll) ja oman yrityksen perustaminen, mutta nuo sinänsä opettavaiset hommat eivät olleet suoranaisia kutsumustehtäviä, kuten politiikka minulle on koko aikuisikäni ollut.

Tarvitsemme yhteenkuuluvaisuutta muiden kanssa ja niin minäkin. Huomasin vähitellen, ettei politiikka sinänsä ollut se mihin työläännyin, vaan oma demariuteni, joka oli tullut tiensä päähän. Koin, että junnasin paikallani. En oikein saanut kunnolla yhteyttä muihin enkä sitä kautta saanut myöskään itsestäni irti sitä, mihin tiesin pystyväni. Idealismini koki myös kolhuja enkä halunnut tulla kyyniseksi. Kehitys oli kylläkin jo huolestuttavan pitkällä.

SDP:ssä ehdin olla jäsenenä 19-vuotiaasta lähtien, eli 25 vuotta. Tulin valituksi Espoon kaupunginvaltuustoon jo 20-vuotiaana ja toimin valtuutettuna viisi kautta, eli 20 vuotta. Kansanedustajanakin ehdin olla kaksi kautta vuosina 1999-2007. SDP:n toimintaa katsoin hyvin läheltä, koska toimin sen puoluehallituksen jäsenenä yhdeksän vuotta.

Arvojeni puolesta hyppäys vihreisiin ei ole suuri. Olisin ehkä saattanut valita puolueen jo aiemmin, ellen olisi päätynyt noin nuorena valtuutetuksi. Läheisimmät ystäväni äänestävät vihreitä. SDP:n perusarvot ovat edelleen hyvät, mutta vihreiden arvot ja toimintakulttuuri ovat minulle vieläkin paremmat.

Arvostan vihreiden avoimuutta ja epähierarkkisuutta. Minulle on tärkeää, että vihreät suuntautuvat vahvasti tulevaisuuteen. Se edustaa puolueista parhaiten kestävän kehityksen teemoja. Kohtuullinen elämä sekä talouden sovittaminen ympäristön kantokyvyn rajoihin ovat minusta elintärkeitä tavoitteita ja ne kuuluvat vihreiden listan kärkipäähän. Myös yhdenvertaisuus ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat minulle tärkeitä periaatteita kuten myös osallisuuden ja demokratian kehittäminen. Ja nämäkin tavoitteet löytyvät vihreiden periaateohjelmasta.

Ajattelin pyrkiä myös vihreiden ehdokkaaksi Espoon kaupunginvaltuustoon. Sinne haluan edistämään oman lähiympäristöni asioita. Kouluikäisten lasteni kautta pidän tärkeänä lasten ja nuorten kouluympäristön turvallisuutta ja koulutuksen tasa-arvoa. Myös kohtuuhintainen asuminen, viihtyisä asuinympäristö ja hyvä joukkoliikenne ovat minulle tärkeitä tavoitteita. Haluan myös, että Espoo kantaa vastuunsa mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisesta ja kuntoutumisesta. Haluaisin myös edistää kunkin kaupunginosan omaehtoista asukastoimintaa sekä kaikkien kuntalaisten ottamista entistä paremmin mukaan oman asuinalueensa ja palveluidensa kehittämiseen.

**

Säikähdin aiemmin keväällä Osmo Soininvaaran puheista. Minulle tuli hetkellisesti sellainen vaikutelma, että nyt vihreätkin ovat sortumassa kannatuksen epätoivoiseen kalasteluun. Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi. Luen Soininvaaran kirjaa parhaillaan eikä siellä ole mitään sen kaltaista, johon julkinen keskustelu ajatukseni johdatti. Kirja on päinvastoin erinomainen. Se on perusteellinen johdatus vihreään ajattelutapaan ja vahvisti sen, että valintani on oikea. Ja kun vielä lapset halusivat, että ryhdyn vihreäksi, niin pakkohan sitä oli kuunnella. Sydämen ääntä.

**

Tähän vielä koordinaattini:

-ikä: 44-vuotias

-siviilisääty: naimisissa

-perhe: 10-, 12-, 14-vuotiaat lapset

-lemmikkieläimet: 2 kissaa ja akvaario, jossa ei ole vielä kaloja (pelkkiä kasveja)

-asuinpaikka: Kauklahti

-koulutus: juristi

Hyvän mielen asioita

Sain Ihana viritys- blogin Liisalta haasteen, johon vastaan vasta nyt. Anteeksi Liisa, vähän viipyi. Haaste liittyy käsityöblogiini, mutta laitan vastauksen tänne, koska täällä on muutenkin enemmän puhetta kuin tekoja. Haaste kuuluu näin.

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa  (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

1. Ensinnäkin hyvää mieltä tuottaa elämä. Joka ilta ajattelen seuraavaa aamua ja alkavaa päivää onnellisena. Kohta on taas uusi päivä ja voi tehdä kaikkea mielenkiintoista. Aina päivä ei ole yhtä juhlaa, mutta asenne uuteen päivään on tämä. Innokas ja utelias.
2. Äsken puhuin illasta, joka juontaa ajatukseni nukkumiseen. Pidän nukkumisesta silloin kun väsyttää. Olen iloinen siitä, että olen saanut makuuhuoneen vaihto-operaation melkein valmiiksi ja makuuhuone on maalattu, tuunattu ja puunattu viihtyisäksi. Pojat taas ovat saaneet entisen aikuisten makuuhuoneen, jota on ollut ilo suunnitella ja sisustaa.
3. Iloa tuottaa myös kahvi. Ei vain juomana, vaan aamuhetkenä, jolloin pitää lukea Helsingin sanomia. Jos en saa tätä zeniläistä hetkeäni, päivä saattaa mennä pilalle tai ainakin sen ylle saattaa kasaantua tukku synkeitä pilviä.
4. Yksi ilon aihe on myös ainainen suunnittelu. Erityisesti ahtaiden tilojen nerokkaat sisustusratkaisut ovat heiniäni. Kaikki ideani eivät ole niiden nerokkuudestaan huolimatta toteuttamiskelpoisia, mutta niitä on mukava pyöritellä päässä ja mittanauha kädessä myös elävässä elämässä. Ei ole talon kolkkaa, jota en olisi mielessäni suunnitellut aivan uusiksi. Ja ideoissa pitää toistua halpuus ja kierrätettävyys. (Kiitos Liisa muuten ideasta, että jugurttipurkki voi olla lampun varjostimena. Tai vanha muovikanisteri.)
5. Yksi suurimpia ilon aiheita on tietenkin käsillä tekeminen. Vaikka edellä kunnostauduin suunnittelijana, en aina malta suunnitella käsitöitäni, vaan ryntään tekemään jotain. Tekeminen muovaa sitten suunnitelmaa. Erityisesti tämä korostuu keramiikkatöissäni. Mutta kyllä siellä takana on aina jotain suunnitelman tapaisia aihioitakin. Niitä on vain niin paljon, että työtä tehdessä ideantyngät muokkautuvat johonkin suuntaan osittain sattumanvaraisesti. Juuri nyt suunnittelen tekeväni itse WC:n käsienpesualtaan. Tosin sekin kävi mielessä, voisiko vanhan päällystää mosaiikkilaatoilla.
6. Miettiminen on yksi päätoimialani. Ammattini voisikin olla miettijä. Se ei takaa sitä, että ajatukseni olisivat erityisen kristallisoituneita. Voin esimerkiksi miettiä sitä, miksi en oikein pidä tuulisesta ilmasta. En ole päässyt kovin syvälliseen tulokseen, mutta yksi syy on se, etten erityisemmin pidä siitä, että tuuli menee luihin ja ytimiin ja tulee jotenkin kylmä olo. Yksi taas on se, että tuuli aiheuttaa melua ja sekasortoista tunnelmaa.
7. Kirjasto, työväenopisto ja avoin yliopisto ovat hienoja keksintöjä. Kannatan niitä. Opiskelen kaikenlaista mielelläni. Ensin ammatillisista syistä, mutta nyttemmin puhtaasti oman kiinnostukseni mukaan. Nyt menossa on sosiaalipsykologia. Sosiaalioikeuttakin sivuan silloin tällöin.
8. Lempparini on myös kevät ja alkukesä. Olen suorastaan hulluna luonnon heräämiseen. Kliimaksi on kesäkuun alkupuoli, kun kaikki on jo vihertynyttä ja linnut konsertoivat yöt läpeensä. Talven tulo tuntuu joka vuosi pieneltä kuolemalta, mutta ei sitten kuitenkaan. Tai tuntuu, mutta se ei haittaa, koska sitä seuraa taas uusi kevät. Luonnon hiljaiselossakin on oma viehätyksensä. Lisättäköön vielä, että kaikenlaisen kauniin näkeminen saa sydämeni läpättämään. Joku kaunisti otettu valokuva esimerkiksi. Tai sitten joku esine tai luontonäkymä. Liitetään se tähän kevään fiilistelykohtaan, koska tunnereaktio on pitkälti sama.
9. Myös juuret ovat tärkeät. Ei vain kasveilla, vaan myös itsellä. Haluaisin osata olla ihmislajin kelvollinen edustaja maan päällä ja siksi kaikenlainen vanha historia kiinnostaa. Ei erilaiset merkkihenkilöt, vaan miten ennen on eletty ja mitä siitä voisi oppia nykypäivänä.
10. Lapset ja perhe ovat tietenkin ihan ykkössijalla. Kaikki tekemiseni tähtäävät siihen, että läheiset ihmiset voisivat hyvin. Ja eläimet. Iloa tuottaa se, kun pystyy olemaan lasten käytettävissä. Ihan perinteiseen tapaan olen aina virantoimituksessa kun lapseni ovat lähistöllä. Ainainen hovimestarin homma aiheuttaa toki joskus myös harmaita hiuksia - jos asiakkaat ovat vaativalla päällä, mutta pääsääntöisesti tämä palvelutehtävä tuottaa iloa.

Tässä siis vastaus haasteeseen. En tiedä kenelle tämän jakaisin, koska olen laiska bloggaaja. Toivottavasti jotkut tarttuvat haasteeseen ja listaavat omat tärkeät asiansa.

Autoritääristä menoa

Autoritäärisiä tyyppejä

Auto- ja kuljetustyöntekijöiden liiton tapausta on ollut ahdistavaa seurata. Pöly on jo mediassa laskeutunut ja ryöpytyksen katharsis koettiin viime viikolla. Likapyykin pesu siis sai tietynlaisen päätöksensä ja se tuntuu huojentavalta. Jostain syystä asia koskettaa ja liippaa läheltä. Tietenkään asiasta ei voi tietää kaikkea, mutta tapauksesta on silti tullut kollektiivista omaisuutta. Ilmeisesti tässä ajassa ihmisillä on valtava tarve käsitellä vanhojakin työpaikkakiusaamisen kokemuksiaan ja miksei kaikenlaista kiusaamista, jota jokin yhteisö harjoittaa jäseniään kohtaan. Nyt on jo vähitellen opittu ymmärtämään, että vaikka ihmistä ei vedä suoraan kuonoon, voi silti syyllistyä väkivaltaan. Erityisen tuomittavaa väkivalta on, jos sitä harjoitetaan valta-asemasta käsin.

Minua kiinnostaa autoritäärinen yhteisö ja autoritääriset henkilöt, koska olen päässyt oleilemaan sellaisten välittömässä läheisyydessä. Suoritan parhaillaan sosiaalipsykologian johdantokurssia – ihan vain omasta harrastuneisuudestani ja mielenkiinnostani – ja siellä on tullut sivuttua tätäkin aihepiiriä.

Yhteiskuntafilosofi ja psykoanalyysin kehittelijä Erich Fromm kirjoitti vuonna 1941 kirjan Pako vapaudesta. Erään referaatin mukaan autoritäärinen luonne ihailee auktoriteettia ja pyrkii alistumaan, mutta samanaikaisesti itse haluaa olla auktoriteetti ja alistaa muita tahtoonsa. Hän vastustaa kaikkea ylhäältä päin tulevaa. Taistelemalla auktoriteettia vastaan hän pyrkii vahvistamaan itseään ja pääsemään eroon voimattomuuden tunteesta. Autoritäärinen luonne kuitenkin rakastaa vapautta rajoittavia olosuhteita. Hän haluaa jättäytyä kohtalon, kuten esimiehen käskyjen alaisuuteen. Autoritäärinen luonne palvoo menneisyyttä. Mikä on aina ollut, on aina oleva. Sankaruus ei ole kohtalon muuttamista, vaan kohtaloon alistumista. Sado-masokististen viehtymystensä vuoksi hän tuntee vain hallitsemisen tai alistumisen, mutta ei solidaarisuutta.

**
Autoritäärinen meno ei ole kovin suuressa huudossa tänä päivänä, mutta sitä silti esiintyy vielä. AKT:n kohdalla on puhuttu paljon autoritäärisestä kulttuurista, joka on pesiytynyt kyseiseen varsin miehiseen yhteisöön. Ei kuulosta kovin kaukaa haetulta. Ammattiyhdistysliike kollektiivisen sopimisen ja massojen edun ajamisen näyttämönä on kuitenkin syntynyt hyvinkin autoritääristen perinteiden oloissa ja varaan. On vaalittu heikommassa asemassa olevan työntekijän asemaa erilaisia patruunoita vastaan ja käyty kovaakin taistelua. Tunnistan saman myös politiikan puolelta. Aika harvoin enää kuulee kenenkään puhuvan ”liikkeestä”, mutta AKT:n kohdalla sana särähti harvinaisena korvaan. "Liikkeen edun" kautta on haettu oikeutusta erilaisille ratkaisuille, jopa laittoman oloisille potkuille.

Työväenliikkeen perinteessä taistelu on edelleen arkipäivää sanastoa myöten. Myös toimintakulttuurissa hyvin autoritääriset mallit ovat olleet vallalla ja ainakin päätöksentekorakenteet edelleen pönkittävät vanhaa. Organisaation autoritäärisyysperintöön kuuluu ajatus ehdottomasta lojaalisuuvaatimuksesta valittua johtoa kohtaan ja vaikeus sietää erilaisuutta ja kriittistä keskustelua. Moniäänisyys on aina koettu uhkaksi joukon neuvotteluvoimalle ja koko joukon olemassaololle. Tätä uhkaa on kutsuttu milloin yhteisen veneen keikuttamiseksi ja milloin ties miksi vehkeilyksi ja vallan kaappaamiseksi.

Oman kokemukseni mukaan autoritäärisesti virittynyt henkilö on näkevinään joka puolella salaliittoja ja valtataisteluja. Silloinkin, kun kyseessä on vilpitön halu parantaa ja kehittää asioita. Autoritäärinen yhteisö on hyvin altis yksilön nujertamiselle, jos vähänkin pää nousee ylös massasta. On sanomattakin selvää, että yhä harvempi nauttii harmaaseen massaan sulautumisesta. En minä ainakaan. Se on kamalaa ja ikävää eikä ainakaan kehittävää. Vielä kamalammaksi sen tekee se, että uudet tuulet puhaltavat ja ruohokin vihertää toisaalla.

Vanha karsina ei siis enää pidä ja ihmisiä loikkii tilaisuuden tullen vapaammille laitumille. Historian siivet havisevat ja vanha maailma murenee pala palalta.

Hiihtosankarit

Kävimme eilen hääpäivän kunniaksi katsomassa Kansallisteatterin Kansanhiihdon. Kyseessä oli ennakkonäytös ja tuntui, että paikalla oli puoli Hiihtoliittoa. Ainakin Paavo M. Petäjä oli paikalla ja myös Juha Mieto istui partoineen parvella.

Minun piti kirjoittaa Pekka Haaviston kampanjasta, mutten nyt kirjoitakaan. Kirjoitan näytelmästä, mutta siitä avautuu kyllä pieni ovi Haavistonkin suuntaan. Niin. Ovi. Näytelmässä oli mainiona kertojahahmona Jukka Puotilan esittämä Esko Aho kumarana vanhuksena. Hän vei tarinaa eteenpäin aukoen erilaisia ovia. Alussa ja näytelmän aikana taustalla näkyy videomateriaalia, jossa näkyy Lapin tunturimaisemaa, vanhoja hiihtopätkiä sekä Kekkonen rakovalkealla. Musiikkikin toistaa suomalaiskansallisia teemoja ja sielunmaisemaa – kummaa kaipuuta ja surumielisyyttä.

Vaikka näytelmässä ei ollut kyse Mika Myllylän vaiheista, Mika Myllylä tuli monin kohdin mieleen. Myllylä oli hiihtosankari, joka lankesi eikä koskaan noussut. Vielä kotimatkalla mietimme, miksi juuri Mika Myllylä oli se, joka ei kestänyt. Lahden doping-käryhän koski muitakin, jotka eivät ilmeisesti ottaneet sitä ihan yhtä raskaasti. Lavalla esiintyi myös Marja-Liisa Kirvesniemen hahmo, joka kertoi hyvin Marjaliisamaisesti masennuksestaan. Masennus sai alkunsa Lahden kohuista ja siitä, kuinka hän koki tulleensa ihmisenä loukatuksi – kilpahiihdon takia ja nimissä. Todellinen ihminen sankarimyytin takana jääkin aina yleisöltä piiloon. Se, että takana on tavallinen haavoittuva ihminen, ei kuulu tarinaan. Sitä ei haluta kuulla.

**

On jotenkin armotonta, kuinka kovia odotuksia sankarin viitan saanut ihminen laitetaan kantamaan. Ei olisi tietenkään pakko, mutta viittaan tarttuu kaikenlaista. Sankariksi valikoituva ihminen on yleensä aika vilpitön. Hän haluaa vain toteuttaa omaa intohimoaan ja päästä siinä pitkälle. Hän ei ehkä itsekään ymmärrä, että hän tulee edustaneeksi koko yhteisöä toimien sen odotusten, pettymysten, raivon ja toivon lähettiläänä.

Minusta tuntuu, ettei sankariksi valikoidu yhteisön kovin pahis, vaan pikemminkin puhtoisimmasta päästä olevasta pulmunen. Henkilö, joka on herkkä vastaanottamaan ja toimimaan yhteisönsä tunteiden vastaanottajana ja ilmaisijana. Ehkä juuri tästä syystä sankarin viitan liepeeseen tarttuu monia, jotka haluavat auttaa, mutta joiden perimmäisenä tarkoituksena onkin houkutus saada itselleen pala sankarin mystisestä hohteesta. Näytelmä kertoo tästäkin puolesta. Hiihtäjän liepeillä alkaa menestyksen myötä pyöriä jos jonkinlaista hännystelijää, jotka haistavat hiihtäjän menestyksen nälän ja alttiuden lähes mihin tahansa - nälkänsä tyydyttämiseksi. Syntyy epäterve riippuvuus verkkoon, josta on vaikea pyristellä irti. Ja kun sitten joutuu sidotuksi, häpeä on kova. Sitä kovempi, mitä vilpittömimmin ja puhtoisimmin mielin sankari on aikanaan liikkelle lähtenyt.

Näytelmässä ei käsitelty pelkästään hiihtoa. Siinä nähtiin myös työpaikkakiusattu vanhempi mies, joka pohti, jäädäkö eläkkeelle vai yrittäisikö vielä tehdä jotain näkyvää. Jotain, jossa olisi hyvä ja josta saisi kiitosta. Vähän oudompi sivujuonne oli hiihtotapahtumien vapaaehtoistyöntekijä, joka oli ollut 1970-luvun alussa nuorena kettutyttö. Mietin, oliko eläinaktivisteja muka jo silloin? Hän oli vapauttanut minkkejä, joutunut putkaan ja raapinut yksinäisyydessä itsensä arville. Piilikö tähän joku syvällisempikin sanoma? Se jäi minulle epäselväksi.

**

Hiihtoliiton toppatakit olivat sankareiden liepeille pesiytyneitä yhteiskunnallisia vaikuttajia, jollainen Esko Ahokin oli ollut. Yhdenmukaisuuden ja hyvän fiiliksen paine oli tässä joukossa niin suuri, että epäilijä höyhennettiin ja ongelmat lakaistiin maton alle. Ja siten hankittiin uusi toppatakki. Tämä toi mieleen laajemminkin politiikan. Se toimii liian usein sisäänpäin lämpiävästi omana kummallisena yhteisönään, jossa normin rikkoja rikkoo illuusion. Piipahdus tosi elämän ongelmiin tuo liian kipeästi mieleen sen, että kaikki ei olekaan automaattisesti päätöksentekijöiden hallinnassa ja että heidän pitäisi olla muiden auttajia ja käytettävissä – ei itse omine egoineen keskiössä.

Esko Ahon hahmo kyselee myös, että oliko hänkin sankari? Minusta mikään ei viittaa siihen. Hän oli sankariksi sittenkin liian kova sökö- ja pelimies, joka pelastautui liike-elämän palvelukseen. Sankarin aineksia voisi olla vähän nöyremmällä päättäjällä. Mutta oikeastaan sankaripoliitikko on aika pelottava ilmiö. Eikä heitä oikeasti ole minusta edes olemassakaan - ainakaa elävänä. Korkeintaan sankari voisi olla joku sellainen, josta myöhemmin tulee sankari suunnattomien suurten henkilökohtaisten uhraustensa kautta. Mutta kukapa sellaista haluaa tavoitella eikä minusta pidäkään?

Minusta tavoittelemisen arvoista politiikassa voisivat olla sankarilliset toimintatavat. Sellaisina pidän toimintaa korkean moraalin ja eettisesti jalomielisten periaatteiden pohjalta. Eli toimimista niin, ettei antaudu peliin, vaikka siitä voisikin seurata henkilökohtaista etua, mutta muuten huonompaa ilmapiiriä ja yleistä moraalikatoa. Sankarillista toimintaa on myös toimia niin, että kunnioittaa muita eikä loukkaa ketään.

Minusta kaikkein sankarillisinta on olla politiikassa aito ihminen, joka uskaltaa olla avoin ja tunnustaa heikkoutensa. Päättäjälle se on kaikkein vaikeinta, koska aitona on suojaton ja mehän tiedämme, että politiikassa viuhuvat puukot. Mutta aitona voi sittenkin olla aika aseistariisuva.

Ontuvana aasinsiltana Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaan on, että siinä oli näitä kaikkia sankarillisia piirteitä. Tai Pekka Haavistossa oli. Siksi kampanja oli niin puhutteleva ja onnistunut. Siinä kilpailtiin jalosti ja yritettiin rakentaa siltoja erimielisten välille yli vähättelyn ja halveksunnan ilmapiirin.Koska kirjoitan jo liian pitkästi, jätän taaskin Pekka Haaviston kampanjapohdinnat odottamaan ja jalostumaan. Ehkä sivuan niitä lisää seuraavalla kerralla. Mutta näytelmä oli hyvä ja se kannattaa mennä katsomaan.

Traumbachia ja vaiheita

Nyt on hyvä hetki. Kerrankin olen myös koneen ääressä ja ehdin kirjoittamaan muutaman rivin tänne blogiini. Olen ollut tällä viikolla ihanan pehmeässä kuplassa. Luin Joel Haahtelan uusimman kirjan Traumbach, joka oli kuin pään sisäinen uni. Kun tähän lisää laatikosta löytyneen Samuli Edelmannin levyn Vaiheet kuuntelua, ei ole ihme, että pää täyttyy pehmeästä hötöstä. Myös ulkona oleva lumimaisema ja lisääntyvä valo tekee olosta mukavan seesteisen. Varsinkin kun ei ole kiire mihinkään.


Traumbach-lukukokemus muistutti enemmänkin mielenkiintoisen maalauksen katselua kuin juonenkäänteillä kyllästetyn kirjan lukemista. Arvasin jo mitä odottaa eikä kirja pettänyt odotuksia. Näin Haahtelan aamu-TV:ssä ja hän kommentoi siinä sijoittaneensa kirjaan myös huumoria. Sitä en kirjasta erityisemmin löytänyt, mutta tuttua haahuilua ja vanhaa Itä-Eurooppanostalgiaa löytyi sitäkin enemmän. Kirja ei ollut pitkä ja sopi hyvin kahvin kanssa nautittavaksi.

Mutustelin mielessäni höttöisiä ajatuksia elämän arvoituksellisuudesta ja siitä, kuinka saamme tietyt kortit valmiina ja teemme valintoja niiden pohjalta. Mutta elämä on sittenkin yllätyksiä täynnä. Se on heijastusta niistä ihmisistä ja tilanteista, joita kohtaamme. Me myös muistamme ja tulkitsemme asioita kukin omalla tavallamme. Kaiken suhteellisuus vie äärimmäisessä tapauksessa meidät siihen pisteeseen, mihin Jochen Traumbachin etsinnässä päätyi. Kuka oli Traumbach ja mikä oli totta, mikä kuvitelmaa ?

Entä mitä ovat muistot ? Ovatko ne ainoat, mitä meistä jää jäljelle? Vai meneekö se sittenkin niin kuin Shakespearen runossa Tämä lyhyt elämämme, jossa elämä päättyy uneen eikä jäljelle jää edes pölypalleroa?

Itse en nyt lähde etsimään kotini pölypalleroita, vaan elän niiden kanssa tämän viikonlopun rauhanomaista rinnakkaiseloa. Sen sijaan nenääni tulee uunissa kypsyvän ruuan tuoksu. Se alkaa siis olla valmista, joten päätän tämän raporttini tällä kertaa tähän. Pekka Haaviston kampanjasta seuraavalla kerralla.

PS: Herman Hessen sanoihin tehdyt kipaleet Valitus ja Vaiheet ovat minun viikon top tenissä. En tietenkään tajua sanoista puoliakaan, mutta hienoa on. Vaikka tämä:

Kuin kukka lakastuu ja nuoruus haihtuu,
niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme,
myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä
kukoistaa aikansa ja kuihtuu sitten.

Näin on. Ja kuoleman hetkikin on kuulemma vain lähtökäsky uuteen nuoruuteemme. Että pöö vaan kaikille.

Tie Luovuuteen - virkaten

 Luin vinkistä Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen. Lukemiskertani oli jo toinen, mutta tällä kertaa sanoma upposi otollisempaan maaerään kuin viisi vuotta sitten. En tiennytkään, että kirjoittamisprojektieni kompastuskivenä oli se, etten ole osannut päästää minussa jyllääviä luovia voimia valloilleen. Kirjaa lukiessani huomasin, että olen ehkä sittenkin kirjan kuvaama lukossa oleva varjotaiteilija, joka salaa haaveilee jostakin enemmästä.

Kirja on pullollaan käytännönläheisiä ohjeita ja lempeää kannustusta, jota meissä kaikissa asuva luova lapsemme kaipaa. Kirja sisältää 12 viikon pituisen luovuuden elvytysohjelman, johon kuuluu keskeisimpänä osana joka aamu kirjoitettavat aamusivut. Ne kirjoitetaan aamulla siksi, että silloin loogisessa aivopuoliskossa asuva Tarkastajamme ei ole vielä herännyt kritisoimaan ja latistamaan omia ajatuksiamme.

Aamusivujen kautta tavallaan meditoimme ja löydämme yhteyden ennalta tuntemattomaan voimaan sisällämme. Tapaamme Cameronin sanoin oman "sisäavaruutemme, jossa kohtaamme oman luovuutemme ja luojamme".

Jotta pääsisimme kosketuksiin tämän leikkivän lapsemme kanssa, meidän on raivattava paljon menneisyydessä rakentamiamme suojamuureja ja sisäisiä esteitä tieltämme. Yhtenä harjoituksena on esimerkiksi matkustaa ajassa taaksepäin ja tehdä lista luovan itsetuntomme vihollisista. Itselleni tuli mieleen jotain varhaisia opettajia ja eräs kammoamani orkesterinjohtaja.

Olen nyt kirjoittanut aamusivuja kolme viikkoa ja seurailen, mitä tässä alkaa tapahtumaan. Laitoin omat kirjoitusprojektini hetkeksi sivuun ja katson, saisivatko väkinäiset suunnitelmani jotain vapautuneempaa jatkoa. Huvittavaa tässä luovuushankkeessani on se, että matkalla hyväksi kirjoittajaksi olenkin kohdannut sisäisen Askartelijani. Se toimittaa luovan minäni virkaa - nyt ihan virallisella luovuusstatuksella.

Silti haaveilen kirjoittavani tavalla, joka tuntuisi yhtä hauskalta kuin kummallisimmat virkkausprojektini. Tai ainakin niin, että kirjoittamisella nousisin pari senttiä maan pinnan yläpuolelle.

Elämänkaaria Riikka Pulkkisen ja Märta Tikkasen kanssa

Minun on pitänyt jo pitkän aikaa kirjoittaa Riikka Pulkkisen kirjoista Raja ja Totta. Luin ne molemmat huhtikuussa aika lailla siltä seisomalta, kun kirjan käteeni sain. Samoin kävi Märta Tikkasen kirjalle Emma ja Uno - Rakkautta totta kai. Nyt siis ajatuksia näistä kolmesta, kun kirjojen yksityiskohdat ovat hälvenneet ja mielen täyttävät teosten päällimmäiset vaikutelmat.

Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta


Riikka Pulkkisen kerronnasta mieleeni tuli heti Joel Haahtelan maalailevan runollinen tyyli ja huomasin vasta äsken, että Pulkkinen on maininnut Haahtelan kirjalliseksi kannustajakseen. Vaikka edellä mainittujen kirjailijoiden tyylissä on yhtäläisyyksiä, ne ovat muuten hyvin erilaisia. Riikka Pulkkisen kieli on kaunista, mutta kielikuvissa meinataan maalata välillä jo vähän liiankin kukertavia kuvia. Miksi esimerkiksi kirjassa (taisi olla Raja) puhutaan jatkuvasti kynnyksistä? En voi silti lakata ihailemasta sitä, että Pulkkinen on osannut rakentaa tällaiset tunteisiin käyvät teokset ja vasta tuolla iällä. Todellista kirjallisuutta, joka toimii monella tasolla – eli liikuttaa, mutta myös herättää ajatuksia ja ärsytystäkin.

Molemmissa kirjoissa Raja ja Totta puhutaan eri-ikäisten ihmisten suulla. Yhteistä on kuoleman läheisyys, elämän rajallisuus sekä rakkauden erilaiset puolet kivusta onneen. Yhteistä on myös se, että kirjoissa esiintyy nuori nainen, joilla on suhde vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, jolla on lapsi. Molemmissa tapauksissa suhde jää ja avioliitto jatkuu, mutta intohimoisen suhteen ristiriitaisuutta valotetaan monipuolisesti nuoren naisen näkökulmasta. Aviovaimon roolia ei käydä läpi samalla tarkkuudella ja aviomiehenkin vaikuttimet jäävät arvailujen varaan. Tästä pieni miinus.

Oikeastaan kaikki osapuolet ovat jollakin tapaa uhreja toteuttamassa oman elämänsä ajopuuteoriaa. Ja vaikka ajopuuna mennään, ihmiset kypsyvät ja jonkinlaisen kriisin kautta asiat järjestyvät ja elämä seestyy. Noin kai se oikeassakin elämässä menee, minkä vuoksi kirjat olivat niin puhuttelevia.

Jonkin verran itseäni mietitytti, miksi molempien kirjojen nuoret naiset saivat itseltäni ankaramman kohtelun kuin muut kirjojen henkilöt. Kyse on enemmän minusta, kuin kirjoista ja se on aina hyvin kiinnostavaa, kun kirja pöyhäisee joitakin omia asenneluutumiani. Rajan 16-vuotias Mari ajautuu 29-vuotiaan äidinkielen opettajansa kanssa suhteeseen, josta ei puutu intohimoa. Suhde hipoi miehen puolelta hyväksikäyttöä, mutta silti paheksuin Marin naiiviutta. Myös kirjassa Totta 1960-luvulle sijoittunut lastenhoitaja Eevan suhde työnantajaperheen isään Marttiin oli aikamoisen törkeä veto, jos sitä ajattelee perheen äidin näkökulmasta.

Olennaista on, että molemmissa kirjoissa onnistuttiin penkomaan kaikkia niitä intohimon, rakkauden, sitoutumisen, takertumisen ja hylkäämisen teemoja, jotka jaksavat askarruttaa ihmisiä aina ja kaikkialla aikakaudesta toiseen.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta totta kai

Märta Tikkasen kirjassa taas liikuttiin sadan vuoden takaisissa maisemissa ja itse asiassa yksi tapahtumapaikka, eli Finnsin kansanopisto (Finns folkhögskola) sijaitsee ihan omilla kotikulmillani. Olen pitänyt Märta Tikkasesta aina siitä asti, kun palvelin häntä tiskin takana kesätyössäni muinaisen SYPin Vanha-Töölön konttorissa. Vuosi oli 1988 eikä työ sopinut tippaakaan luonteelleni. Annoin muun muassa tukun rahaa ihmiselle, jolla ei sitä tilillä ollut, mutta mitä pienistä, ehkä sitä tuli sinne myöhemmin, ajattelin. Mutta Tikkanen se ei ollut.

Märta Tikkanen kertoo omasta isoäidistään faktojen pohjalta ja täyttää aukkoja omilla pohdinnoillaan ja tulkinnoillaan. Kirja on kiinnostavaa henkilöhistoriaa, jossa askarruttaa ihmisen elämänkaari jälleen kerran, tällä kerralla todellisten ihmisten kautta kerrottuna. Emma menee 18-vuotiaana naimisiin karismaattisen ja intomielisen kansanopistomiehen, 26-vuotiaan Uno Stadiuksen kanssa, mutta suhde on sanalla sanoen onneton. Lapsia syntyy peräperään kuusi ja mies liehuu ja sauhuaa Ruotsissa kansanopistoja perustellen. Hän hurmaa kuulijansa, mutta ajatutuu myös kahnauksiin ja riitoihin aina siellä, minne hän menee.

Uno vaikuttaa sietämättömältä aviomieheltä, joka ei koskaan varsinaisesti asetu perheensä kanssa saman katon alle. Sen sijaan perheen yhteiset rahat hän saa kulumaan ja Emma jää puille paljaille. Emma kaipaa miestään ja elättelee vuosikausia toivoa paremmasta. Hän jaksaa pitää yllä jonkinlaista rakkauden virettä, vaikka mies lähettääkin kaikki kirjeet ja terveiset vaimolleen äitinsä kautta. Emma avautuu ja kertoo tunteistaan, mutta Unolta ei tihku minkäänlaisia lämpimiä sanoja vaimolleen. Vasta vähitellen Emma tunnustaa tosiasiat. Avioliitosta ei tule mitään ja lopulta he eroavat. Tämä tapahtuu virallisesti vuonna 1913.

Tikkanen karttaa ottamasta kantaa Unon kelvollisuuteen isänä ja aviomiehenä. Päinvastoin, hän haluaa ymmärtää syitä ja molempien elämänvalintojen taustaa. Hän jopa tarjoilee ajatusta, jonka mukaan Uno olisi rakastanut Emmaansa koko ajan, omalla vajavaisella tavallaan, mutta Unolle on vaikea jakaa kovin suuria sympatiapisteitä. Tavallaan häntäkin ymmärtää hänen oman taustansa kautta.

Kirja antaa ajattelemisen aihetta siitä, kuinka monen historian tunteman suuren persoonan valovoimaisten kulissien takana on vastuuttomuutta ja surkeasti hoidettuja ihmissuhteita. Itseäni pohdituttaa myös se, oikeuttaako henkilökohtaisen kutsumuksen toteuttaminen perheen asettamiseen hyllylle vuosikausiksi – kenties koko elämän mittaiseksi ajaksi?

**

Viime aikoina olen lukenut altruismista, sosiaalisesta pääomasta ja moraalipsykologiasta. Ja kun tartun huomenna hyllyssäni odottavaan Machiavelliin, on vallasta ja ihmisestä sosiaalisena eläimenä tullut mietittävää riittävästi minun kotitarpeikseni. Kerron niistä myöhemmin lisää, mutta sen verran on pakko jakaa muutama pala tänään loppuun saamastani kirjasta Moraalipsykologia - Hyvän ja pahan tällä puolen (Klaus Helkama),
että ihmisten moraalisen arvostelukyvyn voi jakaa viiteen eri tasoon ja että toiset ovat moraalisen arvostelukyvyn asteikolla pidemmällä kuin toiset. Tämä ei liity välttämättä koulutustasoon.

”Mitä tärkeämpiä universalismiarvot (tasa-arvo, suvaitsevaisuus, maailmanrauha) ihmiselle ovat, sitä todennäköisemmin hänen moraalinen arvostelukykynsä on pitemmällä kuin muiden.” Ja vielä: ”Moraalisen arvostelukyvyn asteikolla vallankäyttö sijoittuu yleensä ensimmäiseen ja toiseen vaiheeseen, rangaistuksella uhkaamisen ja palkinnolla houkutteluun----Valta-arvojen kannattajat eivät ole taipuvaisia asettumaan toisen asemaan. Nietzscheläisen valtaihmisen ei tarvitse välittää muista.”