Susanna Rahkonen

Tie Luovuuteen - virkaten

2011-12-19T21:28:00.000+02:00

Luin vinkistä Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen. Lukemiskertani oli jo toinen, mutta tällä kertaa sanoma upposi otollisempaan maaerään kuin viisi vuotta sitten. En tiennytkään, että kirjoittamisprojektieni kompastuskivenä oli se, etten ole osannut päästää minussa jyllääviä luovia voimia valloilleen. Kirjaa lukiessani huomasin, että olen ehkä sittenkin kirjan kuvaama lukossa oleva varjotaiteilija, joka salaa haaveilee jostakin enemmästä.

Kirja on pullollaan käytännönläheisiä ohjeita ja lempeää kannustusta, jota meissä kaikissa asuva luova lapsemme kaipaa. Kirja sisältää 12 viikon pituisen luovuuden elvytysohjelman, johon kuuluu keskeisimpänä osana joka aamu kirjoitettavat aamusivut. Ne kirjoitetaan aamulla siksi, että silloin loogisessa aivopuoliskossa asuva Tarkastajamme ei ole vielä herännyt kritisoimaan ja latistamaan omia ajatuksiamme.

Aamusivujen kautta tavallaan meditoimme ja löydämme yhteyden ennalta tuntemattomaan voimaan sisällämme. Tapaamme Cameronin sanoin oman "sisäavaruutemme, jossa kohtaamme oman luovuutemme ja luojamme".

Jotta pääsisimme kosketuksiin tämän leikkivän lapsemme kanssa, meidän on raivattava paljon menneisyydessä rakentamiamme suojamuureja ja sisäisiä esteitä tieltämme. Yhtenä harjoituksena on esimerkiksi matkustaa ajassa taaksepäin ja tehdä lista luovan itsetuntomme vihollisista. Itselleni tuli mieleen jotain varhaisia opettajia ja eräs kammoamani orkesterinjohtaja.

Olen nyt kirjoittanut aamusivuja kolme viikkoa ja seurailen, mitä tässä alkaa tapahtumaan. Laitoin omat kirjoitusprojektini hetkeksi sivuun ja katson, saisivatko väkinäiset suunnitelmani jotain vapautuneempaa jatkoa. Huvittavaa tässä luovuushankkeessani on se, että matkalla hyväksi kirjoittajaksi olenkin kohdannut sisäisen Askartelijani. Se toimittaa luovan minäni virkaa - nyt ihan virallisella luovuusstatuksella.

Silti haaveilen kirjoittavani tavalla, joka tuntuisi yhtä hauskalta kuin kummallisimmat virkkausprojektini. Tai ainakin niin, että kirjoittamisella nousisin pari senttiä maan pinnan yläpuolelle.

Elämänkaaria Riikka Pulkkisen ja Märta Tikkasen kanssa

2011-07-01T00:28:00.004+03:00

Minun on pitänyt jo pitkän aikaa kirjoittaa Riikka Pulkkisen kirjoista Raja ja Totta. Luin ne molemmat huhtikuussa aika lailla siltä seisomalta, kun kirjan käteeni sain. Samoin kävi Märta Tikkasen kirjalle Emma ja Uno - Rakkautta totta kai. Nyt siis ajatuksia näistä kolmesta, kun kirjojen yksityiskohdat ovat hälvenneet ja mielen täyttävät teosten päällimmäiset vaikutelmat.

Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta

Riikka Pulkkisen kerronnasta mieleeni tuli heti Joel Haahtelan maalailevan runollinen tyyli ja huomasin vasta äsken, että Pulkkinen on maininnut Haahtelan kirjalliseksi kannustajakseen. Vaikka edellä mainittujen kirjailijoiden tyylissä on yhtäläisyyksiä, ne ovat muuten hyvin erilaisia. Riikka Pulkkisen kieli on kaunista, mutta kielikuvissa meinataan maalata välillä jo vähän liiankin kukertavia kuvia. Miksi esimerkiksi kirjassa (taisi olla Raja) puhutaan jatkuvasti kynnyksistä? En voi silti lakata ihailemasta sitä, että Pulkkinen on osannut rakentaa tällaiset tunteisiin käyvät teokset ja vasta tuolla iällä. Todellista kirjallisuutta, joka toimii monella tasolla – eli liikuttaa, mutta myös herättää ajatuksia ja ärsytystäkin.

Molemmissa kirjoissa Raja ja Totta puhutaan eri-ikäisten ihmisten suulla. Yhteistä on kuoleman läheisyys, elämän rajallisuus sekä rakkauden erilaiset puolet kivusta onneen. Yhteistä on myös se, että kirjoissa esiintyy nuori nainen, joilla on suhde vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, jolla on lapsi. Molemmissa tapauksissa suhde jää ja avioliitto jatkuu, mutta intohimoisen suhteen ristiriitaisuutta valotetaan monipuolisesti nuoren naisen näkökulmasta. Aviovaimon roolia ei käydä läpi samalla tarkkuudella ja aviomiehenkin vaikuttimet jäävät arvailujen varaan. Tästä pieni miinus.

Oikeastaan kaikki osapuolet ovat jollakin tapaa uhreja toteuttamassa oman elämänsä ajopuuteoriaa. Ja vaikka ajopuuna mennään, ihmiset kypsyvät ja jonkinlaisen kriisin kautta asiat järjestyvät ja elämä seestyy. Noin kai se oikeassakin elämässä menee, minkä vuoksi kirjat olivat niin puhuttelevia.

Jonkin verran itseäni mietitytti, miksi molempien kirjojen nuoret naiset saivat itseltäni ankaramman kohtelun kuin muut kirjojen henkilöt. Kyse on enemmän minusta, kuin kirjoista ja se on aina hyvin kiinnostavaa, kun kirja pöyhäisee joitakin omia asenneluutumiani. Rajan 16-vuotias Mari ajautuu 29-vuotiaan äidinkielen opettajansa kanssa suhteeseen, josta ei puutu intohimoa. Suhde hipoi miehen puolelta hyväksikäyttöä, mutta silti paheksuin Marin naiiviutta. Myös kirjassa Totta 1960-luvulle sijoittunut lastenhoitaja Eevan suhde työnantajaperheen isään Marttiin oli aikamoisen törkeä veto, jos sitä ajattelee perheen äidin näkökulmasta.

Olennaista on, että molemmissa kirjoissa onnistuttiin penkomaan kaikkia niitä intohimon, rakkauden, sitoutumisen, takertumisen ja hylkäämisen teemoja, jotka jaksavat askarruttaa ihmisiä aina ja kaikkialla aikakaudesta toiseen.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta totta kai

Märta Tikkasen kirjassa taas liikuttiin sadan vuoden takaisissa maisemissa ja itse asiassa yksi tapahtumapaikka, eli Finnsin kansanopisto (Finns folkhögskola) sijaitsee ihan omilla kotikulmillani. Olen pitänyt Märta Tikkasesta aina siitä asti, kun palvelin häntä tiskin takana kesätyössäni muinaisen SYPin Vanha-Töölön konttorissa. Vuosi oli 1988 eikä työ sopinut tippaakaan luonteelleni. Annoin muun muassa tukun rahaa ihmiselle, jolla ei sitä tilillä ollut, mutta mitä pienistä, ehkä sitä tuli sinne myöhemmin, ajattelin. Mutta Tikkanen se ei ollut.

Märta Tikkanen kertoo omasta isoäidistään faktojen pohjalta ja täyttää aukkoja omilla pohdinnoillaan ja tulkinnoillaan. Kirja on kiinnostavaa henkilöhistoriaa, jossa askarruttaa ihmisen elämänkaari jälleen kerran, tällä kerralla todellisten ihmisten kautta kerrottuna. Emma menee 18-vuotiaana naimisiin karismaattisen ja intomielisen kansanopistomiehen, 26-vuotiaan Uno Stadiuksen kanssa, mutta suhde on sanalla sanoen onneton. Lapsia syntyy peräperään kuusi ja mies liehuu ja sauhuaa Ruotsissa kansanopistoja perustellen. Hän hurmaa kuulijansa, mutta ajatutuu myös kahnauksiin ja riitoihin aina siellä, minne hän menee.

Uno vaikuttaa sietämättömältä aviomieheltä, joka ei koskaan varsinaisesti asetu perheensä kanssa saman katon alle. Sen sijaan perheen yhteiset rahat hän saa kulumaan ja Emma jää puille paljaille. Emma kaipaa miestään ja elättelee vuosikausia toivoa paremmasta. Hän jaksaa pitää yllä jonkinlaista rakkauden virettä, vaikka mies lähettääkin kaikki kirjeet ja terveiset vaimolleen äitinsä kautta. Emma avautuu ja kertoo tunteistaan, mutta Unolta ei tihku minkäänlaisia lämpimiä sanoja vaimolleen. Vasta vähitellen Emma tunnustaa tosiasiat. Avioliitosta ei tule mitään ja lopulta he eroavat. Tämä tapahtuu virallisesti vuonna 1913.

Tikkanen karttaa ottamasta kantaa Unon kelvollisuuteen isänä ja aviomiehenä. Päinvastoin, hän haluaa ymmärtää syitä ja molempien elämänvalintojen taustaa. Hän jopa tarjoilee ajatusta, jonka mukaan Uno olisi rakastanut Emmaansa koko ajan, omalla vajavaisella tavallaan, mutta Unolle on vaikea jakaa kovin suuria sympatiapisteitä. Tavallaan häntäkin ymmärtää hänen oman taustansa kautta.

Kirja antaa ajattelemisen aihetta siitä, kuinka monen historian tunteman suuren persoonan valovoimaisten kulissien takana on vastuuttomuutta ja surkeasti hoidettuja ihmissuhteita. Itseäni pohdituttaa myös se, oikeuttaako henkilökohtaisen kutsumuksen toteuttaminen perheen asettamiseen hyllylle vuosikausiksi – kenties koko elämän mittaiseksi ajaksi?

**

Viime aikoina olen lukenut altruismista, sosiaalisesta pääomasta ja moraalipsykologiasta. Ja kun tartun huomenna hyllyssäni odottavaan Machiavelliin, on vallasta ja ihmisestä sosiaalisena eläimenä tullut mietittävää riittävästi minun kotitarpeikseni. Kerron niistä myöhemmin lisää, mutta sen verran on pakko jakaa muutama pala tänään loppuun saamastani kirjasta Moraalipsykologia - Hyvän ja pahan tällä puolen (Klaus Helkama),
että ihmisten moraalisen arvostelukyvyn voi jakaa viiteen eri tasoon ja että toiset ovat moraalisen arvostelukyvyn asteikolla pidemmällä kuin toiset. Tämä ei liity välttämättä koulutustasoon.

”Mitä tärkeämpiä universalismiarvot (tasa-arvo, suvaitsevaisuus, maailmanrauha) ihmiselle ovat, sitä todennäköisemmin hänen moraalinen arvostelukykynsä on pitemmällä kuin muiden.” Ja vielä: ”Moraalisen arvostelukyvyn asteikolla vallankäyttö sijoittuu yleensä ensimmäiseen ja toiseen vaiheeseen, rangaistuksella uhkaamisen ja palkinnolla houkutteluun----Valta-arvojen kannattajat eivät ole taipuvaisia asettumaan toisen asemaan. Nietzscheläisen valtaihmisen ei tarvitse välittää muista.”

Huonosti käy maan?

2011-04-07T16:42:00.004+03:00

Luin kirjan ”Huonosti käy maan”, jonka amerikkalainen historioitsija Tony Judt oli kirjoittanut ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Kirja ilmestyi suomeksi tämän vuoden puolella. Judt pohtii kirjassaan länsimaista elämäntapaa sekä arvojen ja vaurauden muutosta. Hän haikailee sodanjälkeisen konsensuksen perään ja harmittelee yhteisöllisyyden rapautumista sekä taloudellisten arvojen ylikorostumista. Hän muistuttaa, kuinka nykyään vallalla oleva puhtaan ekonomistinen ajattelutapa olisi ollut ihmisille vierasta vielä vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. ”Niin hiljattain kuin 1970-luvulla olisi naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa tätä helpottaakseen”.

Kirjan analyysi ja kritiikki on osuvaa. Kirja etenee lupaavasti ja odotukseni kasvavat loppua kohti. Mietin, että kohta on johtopäätösten vuoro ja saan varmaankin herkutella uusilla ja mielenkiintoisilla näkemyksillä. No, sellaista loppua ei tule, mutta en valita. Kyllä lukeminen silti kannattaa aina.

Kirjaa vaivaa ylimalkaisuus, joka johtuu mitä ilmeisimmin haastavista kirjoitusolosuhteista. Tai sitten käännös on tehty kiireellä. Vaikutelmaa ei hälvennä se seikka, että kirjassa tarkastellaan niin uutta kuin vanhaakin mannerta rinnakkain, vaikka niiden poliittiset olot ovat hyvin erilaiset.

Judt on sitä mieltä, että vuosi 1989 merkitsi vasemmiston loppua. ”Kommunismin myötä kaatui myös useampi kuin kourallinen sortovaltioita sekä poliittinen dogmi”. Lojaalisuus Marxilta peräisin oleville opeille soi poliittiselle valtavirtavasemmistolle, myös sosialidemokraateille, Judtin mukaan sanaston ja liudan opillisia perusteita, joihin tukeutua hätätilassa. Mutta se tyhjensi myös tuon saman vasemmiston käytännön poliittisista vastauksista, joita tosimaailman pulmat edellyttivät. Tästä voin olla samaa mieltä.

Tony Judtin mukaan historiallisesti tuetun suuren kertomuksen puute jättää vasemmistoon ammottavan aukon. ”Jäljelle jää vain politiikkaa: etupolitiikkaa, kateuden politiikkaa, uudelleenvalinnan politiikkaa. Ilman idealismia politiikka kuihtuu eräänlaiseksi sosiaaliseksi kirjanpidoksi, ihmisten ja asioiden päivittäiseksi hallinnoinniksi. Myös tästä konservatiivi selviää kiitettävästi. Mutta vasemmistolle se on katastrofi”. Olen jälleen samaa mieltä.

Kirjassa kuuluu myös 1960-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven ääni. Tuo sukupolvihan omi hyvinvointivaltion omaksi sukupolviprojektikseen, mutta sama sukupolvi kylvi myös maahan hyvinvointivaltion vaarantaneet itsekkyyden siemenet. Judtin mielestä sosialidemokraattinen hetki ei kestänyt yhtä pitkään kuin sen synnyttänyt sukupolvi. ”Kun edunsaajat vanhenivat ja muisto haalistui, kalliiden julkisten etuuksien vetovoima hiipui sen mukaisesti”. Tämä prosessi kiihtyi 1980- ja 1990-luvuilla ja myös omassa kirjassani muistan noteeranneeni tämän saman tiilitalon ja Saabin imun, joka veti kokonaisen sukupolven mukanaan ja teki maallisen mammonan tavoittelusta yksilöllisyyden ja vapauden symbolin.

Judt nostaa esiin nykypäivän epävarmuuden ja sen, kuinka liian moni kokee olevansa tänä päivänä tarpeeton talouselämän tehokkuusnäkökulmasta. Hän peräänkuuluttaa uudenlaista keskustelutapaa ja uusia yhteisiä tavoitteita, joilla voisi vähentää ihmisten eriarvoisuutta ja lisätä sitä kautta kaikkien yhteenlaskettua onnellisuutta. Toisinajatteluakin Judt puolustaa, koska liiallinen mukautuvaisuus ja yhteisöille vaistonvarainen yhdenmukaisuuden paine kuihduttaa lopulta omaperäiset uudet ideat ja kehityksen. Ja yhteiskunnallista keskustelua hän moittii juuri tästä henkisestä laiskuudesta ja voin jälleen yhtyä hänen näkemyksiinsä.

Suurta loppupamausta kirjassa ei ole, mutta itselleni kirjan pohdinnat muistuttavat jälleen, että meillä kaikilla on jo kaikki viisaus ja tieto hallussamme. Sitä pitäisi vain kaivaa aktiivisesti esiin. Tämä tuli mieleen jälleen eilen, kun olin keskustelutilaisuudessa, jossa Sixten Korkman, Heikki Taimio ja Erkki Tuomioja pohtivat talouden ja hyvinvoinnin tilaa. Kaiken kiinnostavan ja tärkeän keskustelun takaa mieleeni jäi Tuomiojan ajatus siitä, kuinka ihmisten kokemus omasta hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta on sittenkin se kaikkein tärkein asia. Ja nyt moni kokee epämääräistä putoamisen uhkaa.

Uskon niin, että oman elämän merkityksellisyys ja mielekkyys sekä usko siihen, että maailma on menossa parempaa kohti, pitää meidät onnellisina ja järjissämme. Tätä kadonnutta idealismia kannattaa olla etsimässä. Ja etsiä kannattaa niin, että tavoitteeksi asetettu asiaintila on niin paljon parempi kuin entinen, että tavoite korvaa siihen pyrkimisen aiheuttamat vaivat ja hankaluudet.

Naamarin takana

2011-03-11T17:28:00.000+02:00

Kävin katsomassa Ryhmäteatterin Eduskunnan. Tiesin jo etukäteen mitä odottaa, eli lex-Soininvaaran käsittelyä eduskunnan pöytäkirjojen pohjalta sekä harmaan talouden avaamista taustakyselyiden perusteella. En siis ollut järkyttynyt siitä, että esitys oli pitkä ja katsojien eteen vyörytettiin poliittisten debattien, muistiotekstien ja asiantuntijahaastattelujen pätkiä aikamoisella vauhdilla. Puolisoni mielestä näytelmä oli hyvä, mutta Esitystalous oli hänestä paljon parempi. Olen samaa mieltä siitä, ettei tässä ollut kyse mistään suuresta taide-elämyksestä, mutta ahaa-elämyksiä silti riitti. Miinuksena oli kova huutaminen, jonka seurauksena joistain repliikeistä ei lopulta tahtonut saada selvää.

Olen joskus vitsaillut, että jotkut yhteiskunnalliset ja hankalasti avautuvat kysymykset menisivät paremmin perille sarjakuvan muodossa. En kuitenkaan ollut tullut ennen ajatelleeksi, että teatteri on mitä parhain paikka tiedon jakamiseen sekä ihmisten ymmärryksen ja itseoivalluksen lisäämiseen. Perinteisestä teatterista ei siis ollut nyt kyse, vaan tiedon jakamisesta. Mutta ei pelkästään siitä, vaan myös naamioiden riisumisesta.

Varmasti joku politiikan raskassarjalainen kritisoi näytelmää tyyliin ”ei se nyt ihan noin mennyt” tai että joku lause on irrotettu asiayhteydestään. Selittämisen tarvetta on varmasti monella. Mutta arvokkainta esityksessä olikin juuri se, että ympäristönvaihdoksen avulla vallankäyttäjien väliset manipulatiiviset pelit ja leikit puretaan ja jäljelle jäävät vain sanat. Tarkoitan tässä nokittelua, jota eduskunnassa harrastetaan pelkästään sisäisen hierarkian ja oman aseman pönkittämiseksi.

On mielenkiintoista, että tätä naamioiden riisumista päivittäinen tiedonvälitys ei oikein pysty tekemään. Joskus näemme televisiosta väläyksen, joka havahduttaa katsojan kysymään kenelle edustajat oikein puhuvat? Mutta ne ovat vain välähdyksiä. Suurimman osan tiedoista saamme median suodattamana. Politiikan toimittajat ovat uineet eduskunnan kuppilan kantapöytään niin tiiviisti, etteivät aina pysty raportoinnissaan purkamaan ylimääräisiä kuorrutteita. Eikä toimittajilla ole useinkaan aikaa kovin syvälliseen työskentelyyn ja toimittajien henkilökohtaisetkin näkemykset vaikuttavat.

Vaikka tiesin nuorten toimeentulotukea leikkaavat lex-Soininvaaran sisällön, on ollut yllättävää, kuinka kliinisellä ja pienellä raportoinnilla asiasta on mediassa aiemmin kerrottu. Näytelmässä kuvattu lakiepisodi paljasti, miten syrjäytyneitä nuoria rankasti rokottava lakihanke sai etenkin vihreät kansanedustajat kiemurtelemaan rankasti. Näytelmä näytti hyvin, mitä valta ja ryhmän paine tekee ihmiselle eikä se näky ole hyvä.

On karua katsottavaa, kuinka pienen ihmisen asialle ilmoittautuneet edustajat hyväksyvät lain, jonka tietävät huonoksi silkkaa hallituskipeyttään. Vaikka sosialidemokraatit eivät nyt tässä näytelmässä joudu tunnontuskiin, ihan vastaavia vallassapysymisoireita podettiin myös SDP:n riveissä sen hallituskaudella. Ja kuten olemme voineet seurata, traumasta paraneminen vie aikaa. On myös hienoa, että esiin tulee myös virkamiehen dilemma. Työ edellyttää jonkinlaista omatunnon lobotomiaa, jotta pystyisi toteuttamaan tehtävänsä uskollisena vallan palvelijana.

Harmaata taloutta käsittelevä osuus avaa hienosti rahan liikkeitä. On hyvä, että lex-Soininvaaran säästöt suhteutetaan kärpäsen kokoiseksi läntiksi harmaan talouden järkälemäisen palluran rinnalla. Finanssivalvonnan nauhoitettu puhelu tuo esiin, kuinka vähättelevästi avoimuuteen on totuttu suhtautumaan rahaviranomaisten kohdalla. Tästä aiheesta voisi kertoa vielä enemmän ja mennä vielä syvemmälle, mutta ehkä jossain toisessa näytelmässä. Anonyymiin veronkiertoon kannustavista hallintarkistereistä puhuminen oli tärkeää valistusta, joka nostatti hämmästyksen huokauksia monissa asiaan vihkiytymättömissä.

**

Liian monet ihmiset ovat onnellisen tietämättömiä, mihin heidän ääniään käytetään. Näytelmä olikin eräänlaista demokratian herättelyä. Päätöksentekijän tietoisuus siitä, että heidän tekemisiään seurataan jatkossakin tällä perusteellisuudella, vaikuttaa varmasti päätöksenteon sisältöön. On noloa jäädä kiinni löysistä puheista, hölmöydestä tai ilkeydestä ja päätyä naurattamaan katsojia teatterin lavalle. Mutta niin kauan kuin politiikan uutisointi keskittyy pieniin yksityiskohtiin, yksittäisiin kommelluksiin tai tunnelmapaloihin, naamarin suojissa sattuu ja tapahtuu.

Hidastelija

2011-02-22T09:57:00.001+02:00

Olen aika usein huomannut toimivani kuin hidastetussa filmissä. Se on ihan tietoinen harrastukseni, jossa paneudun nautiskellen vaikkapa kahvinkeittimen täyttöön. Otan kahvipurkin esiin kaapista – hitaasti – katsahdan samalla ulos ikkunasta ja ihastelen maisemaa, asettelen kahvit keittimeen, mittailen veden määrän, liruttelen veden hitaasti säiliöön, napsautan kahvin päälle ja taas haahuileva katse ikkunaan.

Myös leivän voitelun voi tehdä hitaasti. Ja kävelläkin voi raahustaen ja haaveillen takertuen mietteissään kaikkiin mitättömän pieniin yksityiskohtiin, mitä maisema päällään kantaa. Esimerkiksi puun kuorta voi aina ihailla, huomion voi kiinnittää lumen muotoihin puiden oksilla tai sitten voi naureskella naapurin koirankakkakieltokyltille. Myös liikenteessä ajan nopeusrajoitusten mukaan tai jopa vähän alle, koska haluan nauttia ajamisen riemusta, Yle Puheesta ja maisemista. Aika moni tiellä liikkujista on kanssani eri linjoilla ja lapsenikin kehottavat välillä painamaan nastan lautaan. Mutta mitä väliä, Mummo Ankan ajotyylissä on oma viehätyksensä.

Mietin tämän aamun haahuilujeni keskellä, miksi hitaus on niin aliarvostettua? Miksi kaikki haluavat olla nopeita eikä kukaan mittele hitaudessa? Nopeus liittyy tietenkin biologiaan ja fyysisen voiman ja pystyvyyden ihailuun, mutta nopeus tunkee myös älylliselle puolelle. Hitaus on aika usein synonyymi sanalle tyhmä. Nopeat hoksottimet viestivät ehkä älystä, mutta olen nähnyt liian paljon nopeita sähliä, jotka tekevät ensin ja ajattelevat vasta sitten. Ja saavat asiat solmuun sohelluksellaan.

Itsekin olen välillä nopealiikkeinen. Tai ollut. Kiireisemmässä elämänvaiheessa olen nimenomaan kävellyt nopeasti, hengittänyt nopeasti, ajatellut nopeasti, ajanut nopeasti ja tehnyt monia asioita yhtä aikaa, tietenkin saavuttaakseni maksimaalisen tehon ja hyödyn. Olen muun muassa meikannut Länsiväylällä sadan kilometrin tuntivauhdissa, puhunut puhelimessa ruokaa laittaen, tiskikonetta tyhjentäen ja siinä sivussa lapsia paimentaen. Aika usein ruokani ovat palaneet pohjaan ja samaa voi sanoa ihmisestäkin, joka yrittää toimia tällä metodilla.

Minusta hitautta kannattaisi kuitenkin kunnioittaa ja nopeuden ihannoinnin lopettaa. Vaikka hidas ihminen voikin olla elämänvoimansa jo menettänyt tai vähä-älyinen, hitaus tietoisena valintana tuottaa enemmän laatua kuin ylivirittynyt kiireily. En halua vähätellä nopeaakaan toimintaa, jos ajatus juoksee vilkkaasti luonnostaan tai otteet ovat nopeiksi hioutuneita. Sen sijaan vastustan kaikenlaista sekuntikellon ja mittareiden kanssa kamppailua, läähätystä ja pingotusta. Minä ainakin haluan olla kuin kissa; välillä lekotella nautiskellen ja toisena hetkenä valppaana ja valmiina nopeaankin toimintaan – jos huvittaa.

Nenäpäivää Keravalta

2011-01-04T13:29:00.008+02:00

Kuva Perkkaalta, viime kesän lapsuusturneelta.
Luukkuun ei lapun mukaan haluta
pizzaa, kebabia ynnä "muuta sellaista".

Sain eilen luettua Mikko Rimmisen kirjan Nenäpäivä. Luin Irman kohelluksista Keravalla henkeä pidätellen.

Tragikoominenhan kirja oli ja sen liikuttavan inhimillinen Irma-kuvaus oli todella aseistariisuvaa. Kirja onnistuu avaamaan hienosti Irman päänsisäistä maailmaa, joka oli sanalla sanoen sekava. Mutta kenelläpä ei olisi, jos keskustelukumppaneita ei oikein ole ja ajatukset alkavat kiertämään outoa kehää. Yksinäinen ja hyväsydäminen Irma saattaa itsensä hämmentäviin ja äärinoloihin tilanteisiin, potee häpeää ja törttöilee taas.

Nautin eniten Irman ja yhden hänen muka-haastateltavan Irjan välille syntyneestä ystävyydentapaisesta. Ja olihan se hakaniemeläiseen krapula-Virtaseenkin tutustuminen aika erikoinen tapaus. Irma suorastaan kaatuilee ihmisten ovista sisään ja kaikenlaista ryminäähän siitä seuraa. Kannattaa lukea, jo pelkästään Keravan takia.

Tässä pieni näyte kirjan hurmaavasta tyylistä:

-Hyvää päivää, minä ähkäisin. – Tutkimuksesta. Talous. Teemme, teen, kysely. Jos on huono aika. Niin.

Hävetti ja hädätti niin että sisuskaluja käänsi niin kuin niitä olisi repinyt joku kaamea tonki-instrumentti. Yritin nyhtää ilmoille jotain tolkunnusta siihen sanalliseen katkokävelyyn mutta ei sieltä mitään taaskaan tahtonut tulla, suusta, en osannut kuin tuijottaa. Eikä sekään sitten puolestaan näkynyt saavan sanaa suustaan, katsoi vain niillä kauheilla myttyynitketyillä silmillään ja jotenkin niin kuin värisi. Lopulta onnistuin sitten lähinnä varmaan jotenkin puhesyntetisaattorimaiseen sävyyn toistamaan olennaisen edellisestä ja tähdentämään että nyt saattoi olla huono aika tällaiselle, ehkä oli parempi että tulisin joskus myöhemmin tai en ehkä ollenkaan, se ei kuulostanut kauhean virkaatoimittavalta mutta niinkin tuli lausuttua; ja sitten erhetyin jo seuraavaksi höpisemään, että meihin päin voi tietysti myös ottaa yhteyttä ja rupesin ropeltamaan käyntikorttia laukusta, ei sieltä sellaista löytynyt eikä mitään muutakaan asiaankuuluvaa jollei oteta lukuun niitä muutamaa ruttuista liuskaa joille oli asemoitu ties mitä idioottimaisuuksia; rapistelin niitä silti aikani ja sopertelin jotain no mutta – tyyppistä siihen oheen ja pyytelin anteeksi, se tuli kyllä ihan sydämestä, anteeksi teki mieli pyytää kaikkea mahdollista ja olemassaoloa vielä päälle, eikä siinä lopulta osannut muta kuin levittää kätensä ja katsoa niihin raunioituneisiin silmiin ja pyytää jälleen anteeksi.

Seuraavaksi tulee sitä lupaamaani naiskirjailijaosastoa. Kerron lähiaikoina, mitä ajatuksia heräsi luettuani Minna Canthin Anna Liisan, Hannan ja Papin perheen. Yritän leipoa mukaan vielä Märtha Tikkasen Emman ja Unon tarinan, mutta olen kirjaston varausjonossa vasta sijalla satajotakin. Tarkoitus on myös kirjoittaa Erkki Tuomiojan Jan Tönisson-kirjasta, jonka luin jo aiemmin, mutta ajattelin siihenkin yhteyteen liittää vielä Sofi Oksasen Puhdistuksen, Virossa kun ollaan. Kirja on vielä hankkimatta (joulupukki ei tuonutkaan...), eli sekin pitää vielä lukea.

Ytimessä vallasta ja eliiteistä

2010-12-16T11:51:00.003+02:00

Tein tällaisen kirjoituksen Ydin-lehteen. Juttu on julkaistu tuoreessa numerossa 4/2010:

Kun Jouko Ahonen hyllytettiin Paperiliiton johdosta, ajattelin, että nyt on politiikan pölyhuiskupartio edennyt myös työväenliikkeen ammatillisen siiven tiettyihin kammareihin. En ole varma, onko kyse laajemmasta kulttuurin muutoksesta vai yksittäisestä valtapelikuviosta, mutta jonkinlainen puhuri tässä nyt puhaltelee. Väittäisin, että meneillään on poliittisten ja taloudellisten valtasuhteiden myllerrys, jossa tarkastellaan myös edustuksellisen demokratian tilaa ja eliittien asemaa.

Suorapuheisinta analyysiä vasemmiston vajoamisesta ja populististen liikkeiden noususta kuulin marraskuussa Rene Cuperukselta, Hollannin työväenpuoluetta lähellä olevan tutkimuslaitoksen tutkijalta. Hän totesi, että ihmiset kokevat tulleensa petetyksi eliitin taholta ja erityisesti sen eliitin, joka joskus väitti olevansa sen edustaja. Kalikka kalahtaa aika ikävästi sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Tuntuu ei vain ikävältä, vaan myös hyvin loukkaavalta tulla petetyksi sen taholta, johon on joskus samaistunut, uskonut ja luottanut.

Politiikan sisällä ei ole totuttu tunnustamaan, että poliittista eliittiä olisi olemassa. Ainakin sosialidemokraattisessa puolueessa muistutetaan jatkuvasti sen kansanliikejuurista ja järjestödemokratiasta. Vieraantumista on kuitenkin tapahtunut, mistä kertoo jo pelkkä jäsenmäärien hupeneminen. Tavoitteista kommunikointi ontuu, kun jäsenkontaktit ohenevat ja ovat hierarkkisten mutkien takana. Päätöksentekoon ei seuloudu ne parhaat ideat, jos niitä haalitaan yhä harvemmalla kammalla.

Mistä ihmisten pettymys sitten tulee? Ovatko odotukset liian korkeat?

Osa odotusten ja toteutuneiden päätösten ristiriidoista liittyy vuorovaikutuksen puutteisiin, mutta ei kaikki. Kansalaisten suuret odotukset ovat hyvin ymmärrettäviä ja oikeutettuja, sillä suuri osa meistä on hyvin riippuvaisia yhteisistä päätöksistä. Jos katsoo yhteiskuntamme ihmiskerroksia, laajin lienee se joukko ihmisiä, joka pysyy hengissä vain myymällä omaa osaamistaan ja työpanostaan. Työpanoksen arvo ei välttämättä ole suuren suuri, mutta sen avulla tulee jotenkuten toimeen.

Tämä joukko on riippuvainen työn teettäjistä ja muistakin työnteon mahdollistajista ja yhteisöstä kokonaisuutena. Tässä ryhmässä on niin käytännön ammateissa kuin epäkäytännöllisissäkin ammateissa toimivia henkilöitä ammattikoulutetuista korkeakoulutettuihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä ne, joiden ponnistukset eivät riitä tai kelpaa työmarkkinoilla, saadaan kasaan hyvin sekalainen joukko ihmisiä, joiden edustaminen ei ole helppoa.

Hyvin heterogeenisen ihmisjoukon ympärille on vaikea keksiä yhteisiä tavoitteita, mutta vapauden kaipuu lienee yhteinen sekä halu olla oman elämänsä herra. Pako downshiftaamaan on keskiluokan pakoa niukempaan, mutta parempaan elämänhallintaan.

Poliittisen järjestelmämme uskottavuus ei kestä sitä, että osa edustaa ja toiset odottaa - ja että siinä välissä on kuilu. Mitä valveutuneemmasta ihmisestä on kyse, sitä heikommin hänelle istuu passiivinen kohteen rooli ja sitä enemmän hän haluaa kyseenalaistaa ja kuulla perusteluita.

Erilaiset edustukselliset eliitit on ehkä ymmärretty silloin paremmin, kun edustettava ryhmä on ollut hyvin yhtenäinen ja samaistuminen omaan ryhmään on ollut hyvin vahvaa. On annettu avoin valtakirja suuresti luotetulle johtajalle hoitaa asiat kuten hän parhaaksi näkee. Tällainen meno tyydyttää yhä vähemmän kriittistä nykyihmistä, joka omistaa hyvin erilaisia identiteettejä eikä samaistu johonkin tiettyyn yhteen ryhmään.

Minulle työväenliikkeen vanha perinne näyttäytyy hyvin johtajauskollisena juuri tätä taustaa vasten. Nyt tämä vanha YYA-sopimus ei ole enää voimassa. Se mikä ennen näytti isojen poikien tärkeältä toiminnalta, jolle täytyi antaa kaikki tuki, näyttää nyt kähmyilevältä ja mystiseltä puliveivaamiselta.

Tilalle on uimassa uusi kulttuuri, jossa vuorovaikutusta käydään monenlaisten kanavien kautta ja jossa edustettavilla on paremmat välineet edustajien toiminnan seurantaan ja läpivalaisuun. Myös edustuksellisten päätöksentekokuvioiden rinnalle tarvitaan suoria vaikutuskanavia ja omaehtoisen toiminnan mahdollisuuksia. Tällainen kulttuuri tuottaa paremmin ajassa kiinni olevia päätöksiä - voimaannuttavaa turhauttavan tilalle.

***
Lehdessä oli ropeloitu "samaistua" sanani muotoon "samastua". Olen hiusten halkoja henkeen ja vereen ja tarkistin asian. "Samaistua" iin kera olisi ollut ihan oikein....Huomaan aina, jos teksteihini kajotaan ja pilkun paikkoja muutellaan. Nautin suunnattomasti pilkin viilaamisesta. Se on elämäni suola.

Kielitoimiston kannan (ks. Kielikello 2/1995) mukaan molemmat vaihtoehdot ovat hyväksyttäviä. Tällä linjalla on myös Perussanakirja, joskin siinä päähakusanana on i:tön ”samastaa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kantaansa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä perustelu näyttää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suositellun rinnalle. Joka tapauksessa kielenkäyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyttääkö hän yleisempää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielenhuollon suosittamaa asua ”samastaa”.

Tasa-arvomatkalla

2010-12-06T19:19:00.006+02:00

Olin tasa-arvoasiain neuvottelukunnan matkalla Brysselissä. Kohteena siellä oli europarlamentti, jonne TANEn puheenjohtaja Heidi Hautala meidät kutsui. Otin 13-vuotiaan Elsan mukaan ja samalla katselimme myös kaupunkia. Elsa jaksoi kuunnella hyvin myös ohjelman virallisen osuuden. Brysselissä puhalsi aikamoinen viima ja myös lunta tuli niskaan. Aika jänniä taksikokemuksia saimme myös kokea. Lasit huurussa, pissapojan nesteet lopussa liukasteltiin kesärenkailla tuiskussa. Manneken pissillä sentään riitti liruteltavaa (kuvassa alempana).

Kuvassa olemme Heidi Hautalan emännöimällä ilallisella ihanassa kasvisravintolassa, jonne tuli myös Anneli Jäätteenmäki. Puhuimme paljon mm. vanhempainvapaadirektiivistä ja Suomen vanhempainvapaan uudistamisesta 6+6+6-mallin pohjalta. Suomalaismeppien äänestyskäyttäytyminen direktiivistä oli mallia joulukuusi. Hämmentävän kirjava siis.

Vuorovaikutteista

2010-11-10T14:34:00.003+02:00

Luin kirjaa Sosiaalinen äly, joka käveli vastaan sattumalta palautettavien kirjojen kärrystä. Ja tämä kärry sijaitsi tietenkin Kauklahden kirjastossa. Kirjan on kirjoittanut Daniel Goleman, jonka kerrotaan väitelleen psykologian tohtoriksi Harvardin yliopistossa.

Kirjan mukaan ihmiset on luotu toimimaan yhdessä ja he pyrkivät luonnostaan samalle aaltopituudelle. Kirjassa selostetaan paljon tutkimustuloksia siitä, kuinka paljon aivot ohjaavat sosiaalista käyttäytymistämme. Sosiaalinen kanssakäyminen muovaa aivojamme ja toistuvat kokemukset muokkaavat hermosolujen muotoa, kokoa ja määrää. Tärkeimmät ihmissuhteemme sysäävät aivomme kerta toisensa jälkeen tietynlaiseen tunnerekisteriin. Siinä tapauksessa, ettei tämä tunnerekisteri ole mitä mieltä ylentävin, tilanteen korjaaminenkin on mahdollista.

Itse mietin kirjaa lukiessani paljon suomalaista yhteiskuntaa; mitä tämä kaikki tarkoittaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan toimivuuden tasolla ja niiden yhteisöjen kohdalla, joissa olen itse pyörinyt.

Ihmisten välisen vuorovaikutuksen yhteydessä puhutaan paljon empatiasta. Joillakin ihmisillä on paremmat edellytykset tulkita toisten ihmisten lähettämiä sanattomia tunneviestejä. Testien ja työtovereiden arvioiden perusteella on voitu osoittaa, että toiset ovat sosiaalisesti herkempiä kuin toiset. Vaistonvaraisilta empatiakyvyiltään kehittyneemmät ihmiset arvioidaan esimerkiksi lääkäreinä ja opettajina työssään muita paremmiksi ja pätevämmiksi.

Yksittäisissä vuorovaikutustilanteissa ratkaisee myös emotionaalinen virittäytyminen, eli kyky olla läsnä ja keskittää huomio täysipainoisesti toiseen ihmiseen. Ratkaisevaa on kyky kuunnella ja ymmärtää toista omien ajatusten tyrkyttämisen ja pitkien omien vuodatusten sijaan. Hyvä kuuntelutaito on kirjan mukaan parhaita yritysjohtajia, opettajia ja poliitikkoja määrittävä ominaisuus. Lohdullista on, että näitä kaikkia taitoja voi kehittää.

Oli kiinnostavaa lukea erilaisista vuorovaikutustilanteista. Esimerkkinä ei niin onnistuneesta keskusteluyhteydestä kirjassa tuotiin esiin sinä ja se-asetelma, jossa yhteyttä keskustelijoiden välille ei synny sen takia, ettei toinen tai kumpikaan keskustelija pysty eläytymään toisen subjektiiviseen todellisuuteen eikä myöskään tunne tätä kohtaan empatiaa. Keskustelukumppanista tulee pelkkä objekti, jota toinen kohtelee pikemminkin esineenä kuin ihmisenä. Toista saatetaan myös käyttää välineenä jonkun oman päämäärän saavuttamiseksi.

Ihanne-esimerkiksi käy keskustelu, jossa molempien todellisuudet kohtaavat ja keskustelijat värähtelevät samalla taajuudella. Keskustelua kuvaa ykseyden kokeminen, identiteettien yhteensulautuminen ja molemminpuolisen luovuuden lisääntyminen.

Tässä kohdassa pysähdyin miettimään Kalevi Sorsa-säätiön viimeviikkoisten tutkimus- ja politiikkapäivien sisältöä ja sanomaa. Erityisen mieleenpainuvaa analyysiä hyvinvointiyhteiskuntien tilasta esitti Rene Cuperus, Hollannin työväenpuoluetta lähellä olevan tutkimuslaitoksen tutkija. Yhtenä syynä vasemmistopuolueiden kannatusongelmiin ja populististen liikkeiden nousuun hän nimesi sen, että ihmiset kokevat tulleensa petetyiksi eliitin taholta ja erityisesti sen eliitin taholta, joka joskus väitti olevansa sen edustaja. Tässä tarkoitettiin työväenliikettä.

Jako oikeistoon ja vasemmistoon ei myöskään enää täysin kuvaa ihmisten välisiä ajattelu- ja kokemuseroja. Yksi jakolinja kulkee koulutettujen ja heikosti koulutettujen välillä, joista jälkimmäisten suhtautuminen tulevaisuuteen on täynnä epävarmuutta ja pelkoa. Avoin kansainvälinen maailma tuo hyvin koulutetuille paljon voitettavaa ja uusia mielenkiintoisia mahdollisuuksia, kun taas toiset jäävät polkemaan paikoilleen tai suistuvat totaaliseen näköalattomuuteen. Maahanmuutto tuo epävarmuudessa eläville lisää huolen aiheita.

Yhteenkuuluvaisuus on välttämätöntä demokraattisille yhteisöille - muuten ne hajoavat. Pettymys vasemmistoon on osoitus siitä, että kyvyssä kommunikoida poliittisista tavoitteista ja keinoista on joku mennyt pieleen. Vedin Sosiaalinen äly – kirjasta omia johtopäätöksiäni politiikan tasolle niin, että demokraattisen järjestelmän toimiessa ihanteellisesti, keskustelu toimii kuten minä ja sinä – asetelmassa. Eli siinä kommunikointi päättäjien ja kansalaisten välillä on kuuntelevaa ja ymmärrystä lisäävää.

Käytännössä ollaan kuitenkin tultu minä ja se-tilanteeseen. Siinä kansalaiset ovat ehkä kokeneet, ettei heitä sittenkään kuulla eikä ymmärretä aidosti. Pahimmillaan kansalaisiin suunnataan pelkkää yksisuuntaista poliittista viestintää, jonka takaa kuultaa halu koukuttaa kansalainen puolelleen pelkkänä äänentuojana ja poliittisen eliitin vallan takaajana. Sisällöstä viis. Yksi syypää on myös keskustelufoorumien puute, mihin sosiaalinen media saattaa tuoda jotain apuja tulevaisuudessa.

Kun läheinen vuorovaikutussuhde muuttuu minä ja se-tyyppiseksi, eli välineelliseksi ja hyötyyn tähtääväksi, on pettymys kova. Väittäisin, että näin on käynyt paitsi poliittiselle järjestelmällemme yleensä, myös vasemmistolle ja erityisesti sille. Loukatut sielut eivät toivu hetkessä, mutta uskoisin, että suhdetta voidaan myös korjata. Aika paljon riippuu siitä, miten nykyisessä uudenlaisten jakolinjojen täyttämässä maailmassa pystytään löytämään yhteisiä win win-tyyppisiä tavoitteita erilaisten ihmisryhmien välille. Maahanmuuton kohdalla esimerkiksi käy se, ettei maahanmuuton aiheuttamia pelkoja torjuta torjumalla maahanmuuttoa, vaan lisäämällä ihmisten turvallisuutta.

Osallistumiseni Espoon kaupunginteatterin Elävien ajattelijoiden klubin keskusteluun Niklas Herlinin kanssa toimi myös eräänlaisena poliittisen kommunikaation koelaboratoriona. Tosin tajusin sen vasta jälkikäteen kotona miettiessäni, että joku keskustelussa jäi vaivaamaan. Tarkoituksemme oli puhua kapitalismista, markkinataloudesta ja politiikasta, mutta emme tainneet kohota kovin korkeisiin keskustelun sfääreihin. Pikemminkin keskustelun liikkeelle lähtöä voisi luonnehtia kengurubensaa tankkiinsa saaneen auton nytkähtelyksi.

Aika eri planeetoilta aihetta lähestyneessä keskustelussa huomasin pyrkineeni silti jonkinlaiseen harmoniaan – se oli se, mikä minua vaivasi, koska tämä tapahtui aiheen kustannuksella. Loppua kohti keskustelu parani, mutta jos joku odotti ratkaisuja talouden ja politiikan ongelmiin, pettyi kyllä. Vaikka keskusteluja samalla aaltopituudella olevien kanssa pidetään keskustelutilaisuuksien järjestäjien mielestä tylsinä, suosittelen niitä silti. Sama aaltopituushan ei ole sama kuin samat mielipiteet. Minä ja sinä - tasolla liikkuva keskustelu tuottaa iloa paitsi siihen osallistuville, myös sitä seuraaville. Sellainen vuorovaikutus on aika hyvä tavoite vähän kaikkialla.

Kirjoja

2010-10-12T13:52:00.006+03:00

Voisiko joku keksiä sanalle ”ihana” jonkin järkevämmän synonyymin? Käyttäisin sitä mielelläni puhuessani Joel Haahtelan kirjoista taantumatta tyttömäiseen kiljahteluun. En ole kuitenkaan keksinyt, joten näillä mennään.

Joel Haahtela
Kaipasin kesällä kirjavinkkejä ja eräs ystäväni suositteli Joel Haahtelan Katoamispistettä. Otin neuvosta vaarin ja marssin pienen Kauklahden kyläkirjastomme hyllylle. Katoamispistettä ei siellä ollut, mutta vuonna 2003 julkaistu Elena, vuonna 2006 julkaistu Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja vuodelta 2008 olivat.

Tartuin ensin Elenaan ja lumouduin täysin. Kirjan unenomainen tunnelma toimi täydellisesti leppeässä kesäillassa, kun sitä luki pihakeinussa yöpaidassa. Ihmettelin, voiko joku vielä kirjoittaa näin varsinkin kun tietää kirjan julkaisuvuoden ja sen, että kirjoittajana on vuonna 1972 syntynyt Jorvin lääkäri. Kirja oli lyhyt novellimainen tunnelmapala ja sitä oli vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan ja paikkaan. Siksi se olikin niin kaunis. Hyvin maalattu sortumatta silti toritaiteeseen.

Seuraavaksi hotkin Perhoskerääjän ja Lumipäiväkirjan, joissa molemmissa toistui kaunis kieli, ajaton ja haikea tunnelma sekä ihmisten elämänmittainen etsintä ja sattumanvaraiset kohtaamiset. Lopulta sain kirjastosta käsiini myös Katoamispisteen, jossa nämä samat teemat toistuivat. Kirjailija Raija Siekkisen jäljitys on vain yksi sivujuonne monikerroksisessa tarinassa. Alla linkkejä muihin kirja-arvioihin, joiden luonnehdintoihin voin yhtyä.

Ihquu!!

Haahtela-linkkejä:
Elena
http://www.skenet.fi/index.html?menuid=370&aid=502&PHPSESSID=9ad5fe3283775d

Perhoskerääjä
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+proosa&rid=1257

Lumipäiväkirja
http://kuutarlukee.blogspot.com/2010/10/joel-haahtela-lumipaivakirja.html

Katoamispiste
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Voiko+toisen+el%C3%A4m%C3%A4n+varastaa/HS20100121SI1KU0209i

Pasi Lampela
Miesteemaa jatkaakseni löysin aiemmin keväällä myös Pasi Lampelan novellit. Kuuntelin radiota, jossa hän kertoi tuoreimmasta novellikokoelmastaan kuolemansairauksia. Menin etsimään sitä samaisesta kyläkirjastostamme, mutten löytänyt. Luin kuitenkin hänen aiemman novellikokoelmansa Hellekausi. Näköjään novellejakin voi lukea, mietin ja jatkoin myöhemmin Kuolemansairauksia-kokoelmalla. Aiemmat novellikokemukseni rajoittuvat Mika Waltariin, mutta nämä olivat lyhyempiä ja tiiviimpiä.

Lampela liikkuu ihan eri maailmoissa kuin Haahtela, nimittäin tiukasti tässä ajassa. Hän on syntynyt vuonna 1969 ja kuvaa hyvin omanikäisteni ihmisten sielunelämää. Aineellisen menestyksen ja henkisen elämän synnyttämät ristiriidat saavat aina jonkun laukaisevan käänteen ja tarinoissa on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, joka liippaa keskiluokkaisen elämäntyylin ongelmia ja sen synnyttämää sisäistä tyhjyyttä.

Lampela-linkkejä:
Hellekausi, 2007
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Teatterimies+Pasi+Lampela+onnistuu+kirjailijana/1135225601462

Kuolemansairauksia, 2010
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=785&a=8478

Hannu Jouhki
Saman ikäluokan mies Hannu Jouhki (s. 1973) yrittää laajentaa keskiluokkateemasta poliittista sanomaa pamfletissaan Demari ajaa Bemarilla, mutta minut kirja jättää melko kylmäksi. Lähinnä siksi, että kirjasta puuttuu henkilökohtainen näkökulma. Mielenkiintoisissa paikoissa sijaitsevista huutomerkeistä ja niiden määrästä voi päätellä, että tietty sisäinen ajatteluprosessi on vielä kesken. Kun Jouhki on käynyt ajatustyönsä läpi, kannattaa palata asiaan. Mutta pisteet silti siitä, että Jouhki on pukenut ajatuksiaan kirjan muotoon. Se on aina kunnioitettava teko. Kirjasta voi lukea vaikkapa tämän Risto Kolasen arvion:

http://www.stadindemarit.fi/sivut/index.php?option=com_content&task=view&id=644&Itemid=1

Juha Jokela
Mies- ja ikäluokkateemaan sopii vielä yksi kirjallinen henkilö, eli Juha Jokela (s.1970), jonka näytelmä Esitystalous on julkaistu nyt myös kirjana. Ne joilta loppuunmyyty näytelmä jäi näkemättä, voivat siis tutustua näytelmään kirjana. Ja ne, jotka näytelmän näkivät, voivat lukea kirjan loppupuolelta mielenkiintoisen osion, jossa Jokela valottaa näytelmän taustoja ja ajatuksiaan.

Kustantajan linkki:
http://www.helsinkikirjat.fi/esitystalous

Näytelmässä liikutaan bisneksen ja politiikan maailmassa, mutta taustalla on laajempi tämän ajan onttouden kuvaus. Olen kirjoittanut näytelmästä aiemmin tässä blogissani (löytyy arkistosta helmikuun 2010 kohdalla). Jokelan muissakin näytelmissä (Mobile Horror ja Fundamentalisti) kuvataan minusta jollain lailla elämää rajattoman vapaassa maailmassa (tai pudotuksessa) ja sitä, miten ihmisen siinä käy.

**

Vaikka edelliset kirjat olivat kaikki miesten kirjoittamia, minusta oikeastaan niissä missään kirjoittajan sukupuolella ei ole merkitystä. Haahtelan päähenkilöt ovat miehiä, mutta naiset ovat myös uskottavia. Muiden kohdalla en osaa kuvitella, että naisten kirjoittamina ajan ja ihmisten kuvaus olisi kovin paljon erilaista. Ehkä naisten asemaan liittyvää pohdintaa tulisi lisää, mutta taustalla oleva ajan kritiikki on sama.

Suomen ehkä sympaattisin valtuusto

2010-09-16T23:31:00.001+03:00

Kävin eilen katsomassa Ylioppilasteatterin kolmannen Valtuusto-näytelmän. Se oli mitä poliittisinta teatteria, koska näytelmä oli koottu oikeiden poliitikkojen oikeista puheista. Itse asiassa tämä on aika nerokas tapa tuoda politiikka teatteriin ottamatta sen kummemmin kantaa katsojan puolesta. Eikä näytelmässä esiintyvien päättäjien välillä oikein osaisikaan tehdä valintaa, sen verran hämäräperäisiä olivat valtuutettujen argumentaatiokeinot ajoittain. Näytelmä toimi niin kuin teatterin minusta pitääkin toimia. Kansalle kerrotaan (vähän liioitellen), miten asiat täällä oikeasti menee ja välillä lauletaan.

Näin myös edellisen näytelmän, jossa käytiin läpi kunnallisesta välikysymyksestä käytyä keskustelua sekä Paavo Voutilaisen huonekaluhankintoja. Nyt erityishuomio kohdistui kaupunginjohtaja Jussi Pajusen arvomaailmaan sekä siihen, miten nämä aivoitukset näkyvät valtuustossa päätettävien asioiden valmistelussa.

Minusta näytelmä oli vielä parempi kuin edellinen. Kaikesta hassuudestaan huolimatta näytelmä toi esiin puolueiden väliset ideologiset erot sekä kaikki ne sosiaaliset pelit, jotka saavat ihmisen vetämään mattoa kaverin tuolin alta ja ilkkumaan toisen ajatuksille varsin moukkamaisesti ja ilkeästi. Kokousten julkisuus tuo näihin puheenvuoroihin oman ulottuvuutensa ja puheenvuoroissa kuultaa myös valtuutetun omat pään sisäiset painit.

Mieleen jäi, kuinka joku miespuolinen kokoomusvaltuutettu mitätöi Outi Ojalan hahmossa esitetyn mielipiteen ”vasemmiston retoriikaksi”, vaikken siinä mitään erityistä vasemmistoretoriikkaa havainnut. Samoin kokoomuslainen naisvaltuutettu kuittasi (muistaakseni) Yrjö Hakasen hahmon esittämät näkemykset "populismiksi", vaikka Hakasen argumenteissa oli vähintään yhtä harkittu sisältö kuin samaisen naisvaltuutetun omilla puheilla.

Kokonaan oma lukunsa oli näytelmän pyrkimys syväluodata Jussi Pajusen sielunelämää ja arvomaailmaa. Minusta se oli hatun noston arvoinen valinta ja Pajustulkinta osui varmaankin aika lähelle oikeaa. Alepasta tulleesta Pajusesta puhuttaessa on mielenkiintoista, että aikakauttamme on kuvattu jännitteen avulla, joka syntyy, kun kauppiasmoraali ja huolenpitomoraali kohtaavat. Ei liene vaikea päätellä, että Pajusen kohdalla kauppiasmoraali saattaa olla enemmän hallitseva. Se voisi olla vaikka se näytelmässä salkun virkaa toimittava moottorisaha.

On oikea havainto tuoda esiin virkamiesten merkittävä rooli päätösten takapiruina ilman, että heidän arvonsa joutuvat vaaleissa testiin. Pajusen kautta tuotiin esiin myös virkamiesten ja luottamushenkilöiden välistä suhdetta, joka on yksi demokratian koetinkivistä. Harvalla valtuutetulla on töidensä ohella aikaa paimentaa valmistelua sillä tyylillä, mitä opetuslautakunnan puheenjohtaja joutui näytelmässä tekemään. Joku on silloin pielessä, jos moiseen revohkaan joudutaan.

Pidin näytelmän kaikista hahmoista tai itse asiassa niitä näyttelevistä sympaattisista näyttelijöistä. Muutamat laulut olivat myös hieno lisä tunnelmaan. Niissä kohdissa ehdin miettiä, miten vakavista asioista tässä oikein puhutaankaan. Minusta on surullista, että toiset ikään kuin leikkii päätöksentekoa ja toiset katselevat vähän naureskellen, vaikka asia on yhteinen. Talin Golfkenttäesimerkki oli aivan mainio. Sympatiapisteitä lisää näyttelijöille, erityisesti Pekka Korpisen kaksoisolennolle. Ja pisteet myös oivalluksesta, että leikkauksille olisi vaihtoehtojakin. Aina on.

**
Kuva Perkkaalta, osoitteesta Kirjurinkuja 1 E, Espoo. Kotirappuni ikävuosina 8-12.

Puhetta poliittisesta teatterista

2010-09-07T01:56:00.002+03:00

Kävin Espoon teatterin Elävien ajattelijoiden klubissa kuuntelemassa keskustelua politiikasta, teatterista ja poliittisesta teatterista. Ai niin, ja myös yhteiskunnallisesta teatterista, joka on kuulemma eri asia kuin poliittinen teatteri. Keskustelijoina olivat Susanna Kuparinen, joka on ohjannut Valtuusto-näytelmät sekä Juha Jokela, joka on ohjannut muun muassa Espoon kaupunginteatterin loppuunmyydyn Esitystalous-näytelmän. Keskustelua veti Tuomas Rantanen.

Keskustelusta virisi monenlaisia ajatuksia, jotka jäivät päähäni surisemaan sekavina raakileina. Kotona minua odotti keskeneräinen maalaustyömaa ja vetäisin keittiön ikkunoihin toisen maalikerroksen ja mietin samalla. Miksi oikeastaan suivaannuin politiikkaan? Uiskentelinhan siellä kalana vedessä aika pitkään, mutta nyt siis suoritan haukkomisliikkeitä kuivan maan puolella.

Politiikan ikuisella dilemmalla, joka liittyy pragmatismin ja idealismin väliseen suhteeseen ja jatkuvaan ristivetoon, on asian kanssa jotain tekemistä. Itse olen mennyt politiikkaan idealismikylki edellä, mikä kävi vähitellen aika raskaaksi. Mitä paremman otteen vallasta saa, sitä enemmän joutuu ihan oikeasti miettimään, miten omat arvot ja idealismi voisi toteutua käytännössä. Ja tässähän ei koskaan voi olla tyytyväinen.

Olisi pelottavaa, jos politiikassa mukana olevilla ei olisi minkäänlaisia ideoita ja visioita. Yleensä aina on. Asioiden junailut ja diilailut tulevat vasta käytännön sanelemina keinoina mukaan, jotta oman maailmankuvan mukaiset tavoitteet saisivat taakseen enemmistön ja toteutuisivat. Toiset rakastuvat tähän junailuosastoon niin suuresti, että suuret päämäärät unohtuvat ja katoavat tai tuntuvat vain vaivalloisilta toteuttaa. Toisilla taas idealismi pukkaa esiin niin vahvana, että päämääriin pääsemiseksi ei oikein haluta pyrkiä konsensukseen ja tyytyä kompromisseihin, ihan vain oman sielullisen turmeltumisen pelossa.

Tämä ristiriita jäyti itseäni, joka nyt jälkeenpäin katsottuna tuntuu hieman lapselliselta. Enhän ollut mikään suurvaltajohtaja, vaan pikemminkin piiritason pieni nappula. Mutta politiikassa tarvitaan meitä totisempiakin torvensoittajia, jotka jaksavat ottaa ideologiat ihan tosissaan. Ehkä kriittiset ja vaativat idealistit ovat niitä tehtäviinsä hyvin vahvasti sitoutuneita tyyppejä, joiden narinoita jonkun yritysgurunkin mukaan pitäisi firmassa jaksaa kuunnella. Itse tosin koin, että olin vain surkea. (Jotkut tosin olivat vielä kehnompia, mutta sille en voinut mitään).

**

Ulkoapäin politiikkaa voidaan katsoa aika kyynisesti pelkkänä pelinä, jossa pelkkä löysä puhe ja irtopisteiden keruu ovat korvanneet tinkimättömän työn poliittisten periaatteiden toteuttamiseksi. Tätäkin ilmenee. Vaikka selkeitä ideologisia eroja edelleen on, joskus puolueet osaavat ne myös itse onnistuneesti sotkea tai peittää.

En ymmärrä taiteesta paljonkaan, mutta voisin ajatella, että siinä yritetään paljastaa ja käsitellä jotakin ajassamme olevia hämäryyksiä ja kummallisuuksia. Kuuntelin erästä radiohaastattelua vuosien takaa, jossa amerikkalainen ajattelija sanoi, että vain taiteilijat näkevät sen, mistä tässä ajassa on kysymys. Poliitikot ja muut tulevat aina askeleen perässä ja elävät aina sitä edellistä aikakautta, käyvät niitä iänikuisen vanhoja sotia jne. Jos politiikan tehtävänä on demokratian avulla huolehtia yhteisestä hyvästä, mutta järjestelmä on sekavahko ja tuloksetkin kyseenalaisia, tämäkin aihepiiri sopii väistämättä myös teatterin käsiteltäväksi.

Kun ideologiat ovat sekavoituneet, minusta olisi mielenkiintoista selvittää, mitkä ovat niitä oikeasti tärkeitä päämääriä, joiden puolesta puolue A tai B on valmis taistelemaan ja kaatumaan vaikka saappaat jalassa. Siis olemaan taipumatta kompromissiin ja lähtemään vaikkapa hallituksesta. Löytyykö tällaisia kynnyskysymyksiä vai onko kaikki kaupan? Vai syntyykö tällaisia kysymyksiä joidenkin muiden ryhmittymien, kuin nykyisten puolueiden ympärille? Taitaa mennä journalismin puolelle, mutta voisi tähänkin asiaan puhaltaa henkeä myös teatterin kautta.

Myös se, kenelle politiikkaa tehdään, on mielenkiintoinen kysymys. Tuomas Rantanen mainitsi politiikan helposti irtoavan todellisuudesta ja Helsingin valtuustosta kertovat näytelmät ovat tuoneet tämän hyvin esille. Minusta todellisuus jää helposti poliitikkojen välisen keskinäisen sosiaalisen pelin ja nokittelun jalkoihin, johon osallistuu korkeintaan tiedotusvälineet yllyttäjinä. Kuntalaiset sen sijaan ovat tästä keskustelusta täysin ulkona eikä demokratian edellyttämää aitoa dialogia synny osallisuudesta puhumattakaan. Nämä henkilökemioiden sävyttämät sanailut päätyvät kuitenkin äänestysnumeroiksi ja budjettipäätöksiksi, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen.

Olisi kiinnostavaa pohtia myös sitä, mikä on vaarallista puhetta oli kyse sitten politiikasta tai teatterista. Juha Jokela mainitsi, että Smedsin Tuntematon sotilas näyttäytyi sen herättämien reaktioiden perusteella vaarallisena, toisin kuin Tervon Koljatti. Vaarallinen on jotakin, joka uhkaa sovinnaisia käsityksiä, maailmankuvaa tai elämäntapaa. Taikka sitten tabuja, joita ei uskalleta rikkoa. Vaarallisella on enemmän merkitystä kuin vaarattomalla, joten vaaralliseen on minusta tärkeämpää pyrkiä.

Koljatti oli minusta kyllä varsin viihdyttävä kirja. Myös pähkähullua puhetta tarvitaan ja nauru vapauttaa silloin, kun asiat menevät liian vaikeiksi. Itse kaipaisin performansseja, joihin katsojat pääsisivät osallistumaan. Virolaisen teatteriesimerkin mukainen poliittisen puolueen feikkipuoluekokous voisi olla inspirova kokemus. Tai nyt lähestyvissä vaaleissa käytävä leikkikampanja blogeineen ja vaalimainoksineen kytkettynä leikkivaalitilaisuuksiin. Agendan täytyisi tietysti olla hyvin lennokas. Aika moni saattaisi innostua. Pelottavan moni ihan tosissaan.

Sekava, sekavampi, ydinvoima

2010-07-01T00:21:00.009+03:00

Sekavampaa asiaa kuin Suomen eduskunnan ydinvoimakannan muodostus saa kyllä hakemalla hakea. Ja sanoin tarkoituksella eduskunnan, koska asian julistaminen eduskuntakäsittelyn alkumetreillä ns. omantunnon kysymykseksi on taannut sen, ettei asiassa ole pyritty alun alkaenkaan minkään valtakunnan kollektiiviseen tahdonmuodostukseen tai yhteisen ymmärryksen laajentamiseen tai jakamiseen – siis järkevään päätöksentekoon. Se, että asia on jätetty kunkin edustajan yksityisajattelun varaan, ei ole ollut prosessille eduksi. Eri juttu olisi todeta tämä perusteellisen käsittelyn loppumetreillä, kun ensin olisi ihan aidosti ja tosissaan yritetty saada keskustelulla aikaan jonkinmoista synteesiä. Kun tähän lisää vielä erittäin hämärän menon hallituksen puolella, on tässä saavutettu jonkinmoinen suomalaisen päätöksenteon ja demokratian pohjakosketus. Tästä alemmas ei yksinkertaisesti voi päästä.

Kaikesta välittyy kuva, että päätöksentekoprosessin vaiheet ovat vain päälle liimattua pakkopullaa ja surkean farssin kulissia. Valmistelijana työ- ja elinkeinoministeriössä on ollut oikeuskanslerin mukaan jäävi virkamies, mutta sen ei ole annettu menoa haitata. Hallituksesta kanta on ollut kaksiääninen. Tai siis ihan selkeästi lisäydinvoimamyönteinen, mutta vähemmistöön jääneet vihreät ovat esittäneet asian tiimoilta omaa näytelmäänsä. He ovat istuneet kahdella tuolilla lobaten näyttävästi kaikkia osoittamaan epäluottamusta omille hallituskavereilleen ja omalle hallitukselleen, mutta silti toisessa lauseessa vannoneet uskollisuuttaan tälle samalle koalitiolle ko. klubissa pysyäkseen. Ei niin reiluja kavereita. Joka tapauksessa eduskunnassa vihreät tukevat opposition ydinvoimavastaista pontta, mikä on kannanotto hallitusta vastaan ja tähtää viime kädessä hallituksen kaatamiseen.

Vai pitäisikö tämäkin vastaan äänestäminen ja sen jälkeiset hallituksenvastaiset toimet tukita pelkäksi muodolliseksi roolin vetämiseksi, jonka tarkoitus ei ole ollut alun perinkään kovin vakava? Siltä se näyttää, kun hallitukseen jäädään muina naisina ja miehinä. Koko kansalle asia näyttäytyy niin, että vihreillä ei ole ollut voimaa edes alkeellisimpien poliittisten painostuskeinojen käyttöön, jonka hallituksesta lähdöllä uhkaaminen olisi voinut asian yhteydessä heille tarjota. Ei se olisi ollut pikku juttu näin lähellä vaaleja ja veikkaan, että jokunen voimala olisi saatettu siinä säästää. Vai arvioivatko vihreät oman painoarvonsa sittenkin niin alas, että heidät olisi heitetty moisessa äänen korottamistapauksessa rukkasen lailla syrjään ja korvattu lennossa jollain toisella ryhmittymällä? Ehkä hallituksen sisältä asiat näkee toisin. Siis realistisemmin.

Ja se on kyllä ihan pupppua, että hallitusneuvottelussa tämä koregrafia tuli muka jo kokonaan sovittua. Vihreäthän kai jättivät asian auki niin, etteivät välttämättä häivy hallituksesta, mutta jos lupasivat etteivät varmasti häivy, niin tyhmiä olivat. En kertakaikkiaan pysty uskomaan, että he olisivat antaneet kaikki neuvotteluaseet ja pelimerkkinsä jo tuolloin noinkin hanakasti pois.

Mutta vihreitä ei käy arvosteleminen ainakaan niiden puolueiden taholta, joiden oma ydinvoimakanta pitää sisällään kaikki mahdolliset mielipiteet ja sateenkaaren värit. Tämähän on sama kuin ettei mitään kantaa edes olisikaan, niinkuin ei ole - paitsi hallituksessa vaikuttavalla Kokoomuksella ja siellä vaikuttamattomilla Vihreillä. Sekavuutta hallituksessa ei siis voi kritisoida, koska sekavuutta riittää oppositiossakin. Ne opposition lisäydinvoimaa tukevat edustajat, jotka näyttelevät moraalista tuohtumustaan hallitusta kohtaan eivät ole jotenkin vain kovin uskottavia. Hehän saavat mitä haluavat, jolloin pienet vihreille naljailut jäävät pelkän ilkeilyn asteelle. Ja ilkeilyä taas en laske miksikään poliittiseksi argumentoinniksi, vaan silkaksi V:mäisyydeksi. Se ei ole koskaan toimivaa oppositiopolitiikkaa, vaan pelkkää oppositiopolitiikan näyttelemistä ja vieläpä surkeaa sellaista.

Jotenkin on myös vaikuttanut erikoiselta se, että muutamat kepulaiset ovat käyttäneet hyvinkin ponnekkaita ydinvoiman vastaisia puheenvuoroja, kun oma ministeri on pienen tsoukkailun jälkeen tuonut eduskunnalle parin lisäydinvoimalan yllärin. Mutta kun kyseessä on VAIN omantunnon kysymys, hekin vain pieksevät suutaan omien äänestäjiensä suuntaan tietäen koko ajan, ettei moisella tuuleen huutelulla ole mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Tällä kerralla asiassa on vain se ero, että tyhmempikin äänestäjä sen myös huomaa. Näyttelemistä siis jälleen, muttei mitään vakuuttavia luonnerooleja.

**

Minusta eduskuntakäsittelyssä olevan asian nimeäminen omantunnon kysymykseksi on vain savuverho. Sen turvin vältetään käymästä yhdessä läpi asiaa juurta jaksain ja mahdollistetaan päätöksenteon sisään pesiytyneen vahvemman oikeuden näkymätön käyttö, joka on sitä paitsi usein aika epädemokraattista laatua. Kun asia on muka omantunnon asia, ns. heikompi puoli saa vapautuksen siltä jyräykseltä, jonka alle se luultavimmin kovalla kädellä alistettaisiin, muttei välttämättä kovin hyvin asia-argumentein, vaan erilaisten valtapoliittisten intressien voimalla. Ja näiden perusteiden olemassaoloa on taas aika noloa tuoda esiin avoimessa keskustelussa, koska se olisi niin rumaa. Näin ollen asiat jätetään olemaan, jotta status quo ei muuttuisi.

Ja niinpä tässäkin asiassa lisäydinvoimakanta edustaa betonoitua nykyteollisuuden intressiä. Ei uusien innovaatioiden, uusien taloudellisesti hyödynnettävissä olevien mahdollisuuksien tai alojen intressiä, joita uusiutuvien energiamuotojen teollisuudenala toisi mukanaan, vaan ehtaa mikään ei muuttua saa -intressiä, koska muutos saattaisi viedä jotakin joltakin, jolla tällä hetkellä on valta, voima ja kunnia, muka iankaikkisesti. Aamen.

Ydinvoima liittyy laajaan tuotannon, kulutuksen ja niiden vaatiman energiantarpeen kokonaisuuteen, jossa ei vältytä laajemmalta pohdinnalta siitä, millainen elämäntyyli on ylipäänsä kestävää tällä planeetalla. Se, ettei tästä asiasta pystytä muodostamaan jossain puolueessa kantaa, osoittaa, että asiassa on vielä paljon läpikäytävää ja ettei asia ole kypsä päätettäväksi. Ja jos näin on puolueissa, niin näin on myös eduskunnan tasolla. Voihan se olla myös niin, ettei nykyinen puoluejako kaikkien puolueiden kohdalla edes tuota relevantteja ratkaisuja tämäntyyppisiin kysymyksiin. Ja jos näin on, sopii kysyä, pitäisikö tuottaa ja jos pitäisi, mitä asialle voisi tehdä? Ja asiassa olisi myös kansalaisilla varmaankin jokunen sana sanottavanaan. Nythän tätä prosessia saa seurata hyvinkin sivusta ja hyvinkin ymmällään.

Energiantarve ja niiden tuotantotavat ovat kuitenkin vääjäämättä ratkaistavia asioita, jotka pysyvät niin kauan agendalla kuin tästä laajemmasta kokonaisuudesta syntyy edes jonkinlainen jäsentynyt kuva. Ja niin kauan, kuin asiaa pyritään ratkomaan puutteellisella valmistelulla puutteellisen pieninä kokonaisuuden osina, päätöksenteko on pelkkää farssia, jonka kulisseissa jylläävät ihan muut kuin demokraattiset voimat. Tämä meno tuottaa turhautuneita päätöksentekijöitä ja sitäkin turhautuneempia kansalaisia.

**

Tämän vuodatuksen tarkoitus ei ollut ottaa sen syvemmin kantaa itse asiaan, joka on siis lisäydinvoimalle kielteinen. Eduskunnan ympäristövaliokunnan mietinnöstä voi lukea aika pitkälle oman kantani. Mutta asiahan ei minulle varsinaisesti edes kuulu. Olen vain pieni kansalainen. Huomenna (tai itse asiassa jo tämän vuorokauden puolella) menen silti käymään eduskuntatalolle.

Mittumaari

2010-06-25T20:03:00.000+03:00

Ihanan rehevä keskikesä on tässä ja nyt. Ihan käsillä. Nautinnollista aikaa.

Surffailua

2010-05-28T20:54:00.006+03:00

Nyt se on sitten toteutunut. Nimittäin Mikael Jungnerin valinta SDP:n puoluesihteeriksi ja vieläpä selvin numeroin. Rakkautta, intohimoa, vipinää ja erilaisuuden sietoa. Kuulostaa minun korviini oikein hyvältä ja voin taputtaa ei niin karvaisia käsiäni.

Mikael Jungner mainitsi uutisissa olevansa enemmänkin poliittisen linjan vetäjä kuin järjestötyön tekijä. On hyvä asia, että puoluesihteeriys uskalletaan nyt nähdä näin. Rohkeaa. Vielä kaksi vuotta sitten ja useammilla sitä edeltävillä kerroilla puoluesihteeri on nähty suht harmaaksi järjestökoneen rasvariksi. On odotettu, että puoluesihteeri junailee ja hoitelee eikä todellakaan sotkeudu julkisuudessa politiikan puolelle kuin korkeintaan selittämään ja myötäilemään. Mutta kaikki on mahdollista. Ja lisäksi kannattaa harrastaa riippuliitoa.

Kun seuraa tätä valintaa ja edellisen puoluekokouksen valintoja, voi nähdä, että onnistunut valintaprosessi tapahtuu tätä nykyä aina median myötävaikutuksella. Kun muistelee Jutta Urpilaisen valintaa, häntä arvioitiin mediassa hyvin myönteisesti. Hän oli kääntämättömän lehti ja raikas tuulahdus ja puoluekokouksen enemmistö halusi tarttua tähän mahdollisuuteen odotuksella, että myönteinen mediatuuli jatkuu. Mikael Jungnerinkin takana oli hyvin onnistunut myönteinen puhuri, joka otti vauhtia epäoikeudenmukaisista ja julkisista potkuista. Tälläkin kertaa puoluekokous halusi hypätä aallon harjalle ja se laski, että kannattaa ulosmitata myönteinen mediahyrinä puolueen käyttöön. Hyvin järkevää.

Tosin se mikä puhaltaen tulee, myös viheltäen menee. Jos jalkojen alta ei pikaisesti löydy tukevaa maankamaraa, tössähtää aika ikävästi. Tuuli nimittäin kääntyy hyvin äkkiä. Haastajaa arvioidaan aina ihan eri kriteereillä kuin poliittista päättäjää. Valituksi tulleen vaikeana tehtävänä on lunastaa odotukset ja siksi etsikkoaika ei ole pitkä.

**

Ajat ovat peruuttamattomasti muuttuneet ja vain median paine voi näköjään pakottaa SDP:n uudistumaan. Voi kysyä, toteutuuko jäsenten tahto ja oikea uudistuksen suunta näin parhaiten, mutta joskus sekin on parempi kuin ylivarovainen mitään tekemättömyys.

Media on kuitenkin vain väline eikä mikään olento. Silti demokraattisinta olisi, jos toimitusten portinvartijat voitaisiin ohittaa jäsentenvälisillä suorilla kontakteilla. Uskon yhä vahvemmin siihen, että nyt jos koskaan on luotava suoria jäsendemokratian ja osallisuuden tapoja sähköisiä välineitä hyödyntäen. Tai sosiaalista mediaa, kuten kulunut muotitermi kuuluu. Suorassa vaikuttamisessa voisi käyttää erilaisia jäsenkyselyitä ja avoimia wikipedia-tyyppisiä valmisteluprosesseja. Ja kun avoimuuden tielle lähdetään, sen tulisi koskea neuvoa-antavina kyselyinä myös henkilövalintoja.

Tämä on kysymys, joka oli vielä viime puoluekokouksen alla tulenarka. Siinä kajottiin johonkin pyhään, joka loukkasi. Tai sitten vain se älähti, jonka valtaan kalikka kalahti. Eikä puhuttu muusta kuin suuntaa-antavasta sisäisestä ei sitovasta kyselystä.

Nyt kun Jungnerin hahmon saanut muutoksen henki on päästetty valloilleen, odotan, että välttämätön uudistustyö laitetaan vihdoin täytäntöön. Kaksi vuotta sitten tällaiseen avoimuuteen ei haluttu vielä lähteä, mutta olisiko nyt aika? Vai pitääkö tässäkin odottaa, että joku mediamoguli ensin kehuu ja sitten päästään aallon harjalle surffailemaan?

Valokuva:

Stefan Bremer, Espoon Kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous. Kuvassa SDP:n puoluehallitus ihmettelee SDP:n kannatuskäyränä Aku Ankasta tuttua syöksyvää käyrää. Kuvassa vas. Martti Suosalo (selin), Tommi Taurula, oik. Tommi Korpela, Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg.

Opponoinnin vaikeudesta

2010-05-11T23:54:00.007+03:00

”Haluan politiikasta ahaa-elämyksiä herättävän ja mieltä ylevöittävän korkeakoulun, en likaisten temppujen osastolla varustettua kiertävää kirppusirkusta”.

SDP:n muuntautuminen oppositiopuolueeksi on ollut kevään 2007 vaalien jälkeen takkuista taivalta. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan metamorfoosi suurimmasta (tai toiseksi suurimmasta) hallituspuolueesta vallan ulkopuoliseksi haastajaksi melkoinen. Juuri, kun SDP on alkanut löytää oppositiomaista otettaan Kreikka-kantoineen ja muine ulostuloineen, en oikein tiedä, miten suhtautua.

Alkuaika heti vaalien jälkeen keväällä 2007 meni SDP:ssä vaalitappiosta toipumiseen ja tilanteen analysointiin. Vallan menetys kirpaisi ja valtionhoitajuuteen otettiin etäisyyttä. Kesän 2008 puheenjohtajanvaihdoksen jälkeen on keskitytty uuden johdon persoonien kautta käymään keskustelua siitä, miten oppositiossa ollaan. Siinä sivussa opittiin kritisoimaan istuvaa hallitusta ja vähitellen tarjoamaan omia vähemmän kamreerimaisia ratkaisuja, mutta silti oppositiopolitiikan uskottavuutta ja terävyyttä on arvosteltu. Viimeisimpänä tuulahduksena eduskuntaryhmän puheenjohtajavaihdoksen jälkeen talvella 2010 on ollut pyrky pari piirua kansan syvien rivien suuntaan.

Tämä viimeisin aalto sinetöi viimeistään SDP:n oppositiopuolueeksi, kun kolme vuotta on ensin harjoiteltu. Esimerkiksi käy maahanmuuttokeskustelu, jossa sosialidemokraattinen näkökulma koki 180 asteen käännöksen vaikkapa Ingvar Carlssoneiden tai Anna Lindhin tyyppisten maailmaa syleilevien sosialidemokraattien ajoista. Globaalin eriarvoisuuden ehkäisyyn tähtäävä tasa-arvoa ja solidaarisuutta korostava ajattelu korvautui tuoreessa maahanmuuttokeskustelussa kotikutoisella huolilähtöisellä ja protektionistisella ajattelutavalla. Tai ainakin sen kuvan (ehkä vähän vinoutuneen?) puolueenjohdon ulostuloista sai.

Tätä käpertyvää ajattelua pystyy tosin jonkin verran myös ymmärtämään, sillä helppohan Alexander Stubbin tyyppisten hyvin koulutettujen uratykkien on suvaita erilaisuutta, kun suvaitseminen ei uhkaa mitenkään omaa elinpiiriä, tuopahan siihen korkeintaan pikantin lisän ja muun ”jännän”. Sen sijaan ne, jotka kokevat asemansa uhatuiksi ja turvattomiksi nykyisillä työmarkkinoilla ja joiden ote kovan kilpailuyhteiskunnan kaltevasta pinnasta lipsuu, ovat ymmärrettävästi enemmän epäluuloisia ja huolissaan. Ja juuri näihin turvattomuutta kokeviin ihmisiin SDP on perinteisesti vedonnut, tarjoten näköaloja ja toivoa turvallisemmasta tulevaisuudesta. Ennen lupaukset olivat enemmänkin aineellista laatua, nyt niiden pitäisi olla myös henkisiä ja siinäpä pulma.

**

Kreikka-asian käsittelyä on ollut aika vaikea seurata katsomosta käsin. Ymmärrän, että asia on laaja, kauaskantoinen ja vaikea, eikä siihen ole helppoa ottaa kantaa pikavauhdilla. Eikä se ole helppoa eduskunnassakaan, vaikka siellä on tarjolla on kaikki mahdollinen tieto ja asiantuntemus, mikä tässä ajassa on mahdollista kursia kasaan. Kansalainen on tiedotusvälineiden ja oman päättelyn varassa.

Aika hyvin on tullut selväksi se, että kriisi on todellinen ja jotain on tehtävä, mutta millä ehdoin, siitä tulkinnat lähtevätkin sitten menemään eri suuntiin. Ehdoista ja päätöksentekomekanismeista saa myös omat päättelyketjunsa ja tämä poliittinen realismi on sitä liikkuvaan junaan hyppäämistä, joka tekee politiikassakin parhaasta hyvän vihollisen.

Itse kyseenalaistan Kreikka-asiassa sen, että pieni piiri unionissa voi päättää tervehdyttämisohjelman toteutustavan, jolla yhtä maata runnotaan EU-sapluunaan. Se ei ole oikein, sillä politiikassa on aina vaihtoehtoisia tapoja päästä tiettyyn lopputulokseen, joka tässä on talouden tervehdyttäminen. Miten esimerkiksi huolehdittaisiin paremmin kreikkalaisten ostovoimasta, siitä ei juurikaan keskustella. Ylipäänsä demokraattisuus on tämäntyyppisistä prosesseista kaukana. Se, että SDP nyt äänestää hallituksen hätäpakettia vastaan, on oppositiopuolueen roolin täydellistä sisäistämistä, mutta silti en ole varma, ollaanko eduskuntaryhmässä nyt kaikella mahdollisella viisaudella liikkeellä, vai onko sittenkin antauduttu hieman liikaa kansan mielistelyn tielle? Jotenkin mediassa on saatu nyt aikaan sellainen tulkinta, että SDP on nyt populistisin aikein liikkeellä. Ja hieman epämääräisiltä ne perustelut minustakin näyttivät, mutta saatan hyvinkin olla mediamanipulaation uhri. Rahoitusmarkkinavero on tullut hyvin esiin ja sen aikaansaamista pitää edistää.

**

Mietin omaa SDP-historiaani. Olen ollut SDP:n jäsen jo yli 20 vuotta ja kokenut myös SDP:n oppositiokauden edellisinä lamavuosina 1991-1995. En muista, että silloin olisi vaatimalla vaadittu ärhäkyyttä ja räväkkiä ulostuloja (olen todistanut näitä vaiheita puoluekokouksesta 1993 alkaen myös puoluevaltuuston ja sittemmin puoluehallituksen penkeiltä vuoteen 2007). Minusta SDP:ltä odotettiin tuolloin ei enempää eikä vähempää kuin Suomen pelastamista. Peräänkuulutettiin uskottavaa ohjelmaa, jolla Ahon hallituksen toteuttamat paniikkisäästöt korvattaisiin vastuullisemmalla ja sosiaalisemmalla tavalla hoitaa kreikkamaista kriisiä. Kyseessä ei ollut missään nimessä heppoisa irtopisteiden keruu, vaan valmistautuminen minä hetkenä hyvänsä tarttumaan valtiolaivan ruoriin. Ja kaikkeen vaikutti tietenkin puheenjohtajamme (Lipponen) vimmattu oma visio ja missio, mikä on hyvän poliittisen johtajuuden edellytys tuommoisina aikoina sekä pääministerimäinen olemus, mitä se kullekin sitten tarkoittaakaan.

Vaikka olenkin ollut aina kaikenlaisen kansalaislähtöisen politiikantekotavan kannattaja, huomaan kaipaavani SDP:n oppositiopolitiikalta nykyistä sivistävämpää ja vastuullisempaa otetta. (Sivistävämmällä tarkoitan hyvin monenlaisten asiantuntijoiden käyttöä, yritystä ymmärtää erilaisia - myös muiden aatesuuntien näkemyksiä ja pidempää sihtiä kuin päälle kaatuvat ongelmat ja yksi vaalikausi.) Kaipaan sellaista sisältöä, jonka kanssa voisi ihan oikeasti ryhtyä hoitamaan maan asioita myös hallituksesta käsin jos vaalit olisivat huomenna.

Haluaisin myös samalla vähän viisastua ja sivistyä sekä olla osallisena sellaisissa prosesseissa, joissa pääsisin rivijäsenenäkin mukaan oppimaan ja vuorovaikutuksen kautta myös jakamaan ja vaihtamaan ajatuksia. Sitä en halua, että SDP:n politiikanteon käyttövoimana olisi lähiökapakan epäluuloisimman pöytäkunnan pelot ja kaunat tai pahimmillaan niiden ryöstöviljely ja edelleen lietsonta poliittisen hyödyn maksimoimiseksi. Kaljabaarisosialidemokratiaan en pystyisi millään samaistumaan. Enkä sitä paitsi edes pidä oluesta. Toivon, ettei tähän suuntaan lähdetä menemään, vaikka tässä maastossa olisi helpompi laatia vetäviä ja mediaviihdykettä tarjoavia iskulauseita.

Minusta SDP:ssä kannattaa ehdottomasti noudattaa työväenliikkeen alkuperäistä hienoa ideaa siitä, että politiikanteon tarkoituksena on myös sivistää ja sivistäytyä eikä pitää kansaa mahdollisimman tyhmänä ja tyhmistää heitä lisää. Taustallahan oli sellainen jalo ajatus, että tiedon ja viisauden jakamisen kautta voidaan kohottaa ihmisten ymmärryksen tasoa yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamismahdollisuuksista. Nyt jos koska tällaiselle liikkeelle olisi tilausta. Tai ehkä olen vain vanhanaikainen?

Tasanteella

2010-04-05T23:59:00.003+03:00

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä turhemmalta ja ankeammalta talvi tuntuu ja sitä enemmän keväästä ja kesästä haluaa ottaa kaiken ilon irti. Nyt olen sentään keksinyt sen, että lämpimät vaatekerrokset auttavat kummasti talvensietoon. Ostin mm. edellistalvena paksun pitkän untuvatoppatakin, joka muistuttaa paksua täkkiä. Vähän niin kuin liikkuisi maailmalla peittoon kääriytyneenä. Vain tyyny puuttuu. Tai ehkä se on se möhkömallinen paksu pipo. Mutta siitähän talvessa on kyse. Horroksesta.

Joka tapauksessa nyt on kevät virallisesti alkanut ja talviuni on takana. Ja kun elämää on jo eletty tähän pisteeseen asti, niitä keväitä ja kesiä ei ole tuhlattavaksi. Niistä pitää nauttia. Nuorempanahan sitä vain tuhlasi kaikkea, koska elämää, mahdollisuuksia ja kaikkea mahtavaa oli mukamas määräämättömästi edessä.

Nyt olo on, kuin olisin kiivennyt sitä vuorta jo hyvän matkaa ja olisin päässyt jonkinmoiselle tasanteelle. Nyt voin päättää, lähtisinkö vielä hirvittävään, vaativaan ja voimia kuluttavaan loppunousuun, vai pystyttäisinkö leirin tähän, varsin mukavaan paikkaan. Eikä sitä päätöstä tehdesssä ole edes yksin, vaan mukaan on matkan varrella tarttunut jos jonkinlaista muutakin porukkaa, kuten oma perhe. Sitä pitäisi jaksaa hilata myös mukanaan.

Siksi taidankin jäädä tyytyväisesti tälle tasanteelle nauttimaan keväistä ja kesistä ja selviytymään syksyistä ja talvista erikoispaksuun täkkiin kääriytyneenä. Ensi talvena taidan olla kypsä karvalakin hankintaan. Sellainen Kekkosmalli olisi hyvä.

**
Kuvassa minä 10-vuotiaana ja kupla, joka on jo puhjennut.

Saivartelun politiikkaa ?

2010-03-30T01:27:00.003+03:00

Kuva Espoon Kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous.

Oma arvioni näytelmästä löytyy tästä blogista alempaa päivän 24.2.2010 kohdalta.

Kuvassa vas. Martti Suosalo (selin), Tommi Taurula, oik. Tommi Korpela,
Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg.

Valokuva Stefan Bremer.

Saivartelu tarkoittaa tarttumista epäolennaisiin asioihin tarkoituksella, joka ei vie keskustelua eteenpäin, vaan pikemminkin sotkee sitä. Minusta viime päivien maahanmuuttokeskustelussa ollaan nyt saivarteluvaiheessa. Kovin hedelmälliseksi en nimittäin kutsuisi keskustelua maassa maan tavalla-sanonnan etymologiasta enkä siitä, kuka tarkoitti mitäkin ja missä tarkoituksessa.

Mutta silti. Miksi ihmeessä ilmaan piti heittää nyt tällainen pallo? Juuri kun meistä monien sydän meinasi särkyä kahden huonokuntoisen vanhuksen karkoituspäätöksiin (jotka onneksi saatiin keskeytettyä) lähtikin liikkeelle tylympi kelkkakyyti. En ymmärrä miksi?

No joo, olihan tässä välissä kokoomuslaisen ulkoministeri Alexander Stubbin laaja Helsingin Sanomien haastattelu, jossa hän otti selkokielisen myönteisen kannan erilaisiin maahanmuuttajaryhmiin, toisin kuin hänen jotkut aateveljensä ja maalaisserkkunsa. Ihan OK haastattelu, mutta sen saama palstatila kiristytti hampaita kilpailevissa puolueissa.

Miksi ulkoministeri, joka ei ole kansanedustaja eikä tietääkseni kokoomuksen päättävissä elimissä (en ole tarkistanut), antaa laajakantoisia linjauksia Kokoomuksen suulla? Missä oli Katainen? Ja miksi juuri Stubb sai sovitella harteilleen sankarin viittaa kertoillen humaaneista näkemyksistään, joita kuulee kyllä muidenkin poliitikkojen suusta eduskunnan kuppilassa. Tosin liian vähän näin ymmärrettävässä muodossa puheenjohtajien suista.

Ja voihan se olla myös niin, etten seuraa sellaisia keskusteluja, joista kansanedustajat ovat tällä hetkellä minua enemmän tietoisia. Maahanmuuttoministeri Astrid Thors on ainakin tullut hyvin tietoiseksi siitä, että kaikki eivät pidä muukalaisista. Kun minun silmiini näyttää luonnolliselta, että humaanit arvot ja solidaarisuus ovat paitsi keskeisimpiä SDP:n perusarvoja, myös ihan kohtuullisessa kurssissa ihmisten keskuudessa, en ilmeisesti ole tarpeeksi informoitu siitä, mistä kansan syvät rivit puhuvat ja mitä vaalitaktisista syistä pitäisi ajatella tästä(kin) asiasta.

Veikkaan, että maahanmuuttajakielteiset anonyymit nettikeskustelijat ovat pommittaneet poliitikkoja tässä matkan varrella siinä määrin, että he ovat saaneet muutamien henkilöiden erinimisillä nimimerkeillä aikaan vaikutelman, että täällä lepäävät nyt ne seuraavien vaalien ratkaisevat irtoäänet. Sitten on laskettu 1+1=3 ja mietitty, että kun Kokoomuksen kaupunkiliberaali siipi, piskuinen Rkp ja Vihreät ottavat maahanmuuttomyönteisen kannan, SDP:n tulisi ottaa haltuun se loppu ilmatila.

SDP:n kannattajissahan on myös niitä, joiden perusturvallisuutta maailman nopea muutos horjuttaa enemmän kuin hyvin menestyvää rahakasta uratykkiä. Ja muualta Suomeen tulevat saavat edustaa sitä maailman nopeaa muutosta paremman puutteessa, koska sitä kaikkea muuta on vaikeampi nimetä ja analysoida.

Mutta en siis tiedä, miten SDP itsensä tähän maassa maan tavalla keskusteluun saattoi; tietoisen harkinnan kautta vai jonkinlaisena sanaleikkinä ja keskustelun härnääjänä. Ilta-Sanomissa (29.3.) on joka tapauksessa toimittaja Tuomas Manninen vetänyt omat johtopäätöksensä tähän tapaan:

"Kun poliitikko esittää itsestäänselvyyden, onko itsestään selvää, että se on itsestään selvyys, koska poliitikot usein turvautuvat itsestäänselvyyksiin, vai onko syytä epäillä, että mikäli itsestäänselvyys on liian ilmeinen, on selvää, että poliitikolla itsellään on jokin hämärä taka-ajatus, joka ei ehkä ole selvä hänelle itselleenkään, mutta haitanneeko tuo mitään, sillä vaistollahan tässä pelataan muutenkin.”

Noinkin sen voi nähdä.

**

Kuuntelin radiosta Kansallisteatterissa ensi-iltansa saaneen Kristuksen morsian-näytelmän kirjoittajan, Heini Junkkaalan haastattelua. Hänen näytelmänsä kertoo kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja hän pohti haastattelussa kiinnostavasti fundamentalistisen ajattelun taustaa. Näytelmän sivuilla kerrotaan näin:

”Kristuksen morsiamen ihmiset hakevat paniikinomaisesti sisäistä rauhaa ja oikeutusta omille näkemyksilleen. Koska ristiriitaisuus on sietämätön tila, moni ajautuu mustavalkoiseen ajatteluun. Toisinajattelevien kanssa on helpompi tulla toimeen, jos heidät voi leimata ja kategorisoida. Mutta viholliskuvaa on mahdollista pitää yllä vain niin kauan, kun toista ei kohtaa. Kun kohtaaminen sitten tapahtuu, ei paluuta vanhaan ole.”

Tämä sopii myös nyt vellovaan maahanmuuttajakeskusteluun. Minulle tuli tunne, että tunnen näitä ihmisiä. Myös Astrid Thors tuntee. Minun viime eduskuntakaudella saamani vähemmän ystävällismieliset viestit tulivat prostituution kannattajilta ja samaa sukupuolta olevien hedelmöityshoitoja vastustavilta tahoilta (tappouhkauskin on koettu). Ihmiset ovat ehkä ihan eri henkilöitä, mutta keskustelujen sisältö toistaa saman tuntuisia latuja kuin maahanmuuttokielteinen keskustelu ja piirtää kuvaa samantyyppisestä ilmiöstä.

Erilaisuuden pelko, oman sisäisen ristiriidan sietämättömyys ja kohtaamisen puute ovat ne tekijät, jotka pitävät näitä vaikeiksi koettuja teemoja luurankoina kaapeissa. Minua huolestuttaa, jos poliittisessa keskustelussa näitä ovia ei pyritäkään avaamaan, vaan sotkut palvelevat ääntenkalastelun maksimoinnin tavoitetta paremmin sotkuina kuin asioina, joita edes yritettäisiin katsoa, selvittää ja ratkoa.

Lueskelin kirjakaupassa myös kirjaa Aidosti viisas, jossa pohditaan, mitä on viisaus. Ainakin tarvitaan nöyryyttä ja suvaitsevaisuutta sekä halua ymmärtää asioita laajasti eri kannoilta. Fundamentalismi ei ole erityisen viisasta. Siinä oma lukkoon lyöty näkemys on jo valmiina eikä asioita edes pyritä näkemään toisen kannalta. Myöskään fanatismi ei ole viisasta. Siinä nähdän maailma mustavalkoisena ja ajetaan kiilusilmäisesti jotakin asiaa kuin käärmettä pyssyyn, keinoja kaihtamatta.

Pelottavasti mietin, onko politiikkakin pahimmillaan fundamentalistista ja ennalta lukkoonlyötyä? Siis epäviisasta toimintaa, joka soveltuu muille, kuin niille, jotka etsivät laajempaa ymmärrystä? Siis sekö on politiikkaa, että ylläpidetään valmiiksi lukkoonlyötyjen ajatusten kokoelmaa, jossa ajatuksia ei pyritä eikä pystytä kyseenalaistamaan eikä haastamaan, koska muuten rakennelma sortuu? Toivottavasti ei.

**

Ainakaan saivartelun edistäminen poliittisen keskustelun muotona ei saa minulta ymmärrystä eikä kunnioitusta. Kokonaan eri jutun kirjoitan siitä, miten näin on päässyt käymään kuten myös siitä, miksi maahanmuuttajista, ydinvoimasta, presidentin valtaoikeuksista, vähimmäisturvan tasosta jne. keskeisistä asioista on SDP:n sisällä (ja varmaan joissakin muissakin puolueissa) tasan päinvastaisia näkemyksiä. Otsikkona voisi olla; ”Onko SDP puolue vai tekninen vaaliliitto?”, mutta siitä siis tuonnempana. Ehkä.

**

PS: Ja ehkä me tosiaan saamme sen SDP:n varsinaisen maahanmuuttopoliittisen ohjelman, joka on vasta tekeillä.

Ulkopuolisen näkökulman hyödyllisyydestä ja viiltävyydestä..... ja siitä, että joskus tulee myös huti

2010-03-18T13:30:00.005+02:00

Kuva näytelmästä Esitystalous.
Kuvassa Ria Kataja, taustalla Raimo Grönberg, valokuva Stefan Bremer
Arvioni näytelmästä tässä blogissa alempana (24.2.2010)

Helsingin sanomien yleisönosastolla julkaistiin tänään Helsingin demareiden puheenjohtajan Risto Kolasen oikaisu viime lauantain lehden Helsingin demareiden linjaa roimivaan juttuun. Itsekin ihmettelin, mikä on totta ja mikä tarua, joten oli toden totta hyvä asia, että tämä oikaisu lehteen ilmestyi. Silti tässä välissä ehdittiin jo käydä muutamat jäsentenväliset, vaikka loppujen lopuksi keskusteluista on aina myös se hyöty, että se tarjoaa mahdollisuuden oman linjan esittelyyn.

Kirjoitus oikoi monia väitteitä, mm. sen, että Helsingin demarit eivät ole suinkaan unohtaneet köyhyysteemaa, vaan heillä on oma köyhyystyöryhmä. Se järjestää keskustelutilaisuuksia ja tekee aloitteita. Se on kerännyt myös helsinkiläisiä köyhyystarinoita verkkosivuilleen. Lisäksi valtuustoryhmä teki vuonna 2008 välikysymyksen (sinänsä harvinainen operaatio kunnassa), joka puuttui mm. sosiaalitoimen rakenteelliseen alibudjetointiin. Tämän aloitteen käsittelystä Ylioppilasteatteri teki paljon puhutun näytelmän.

Tärkein oikaisu (josta minäkin olin hajulla) oli se, että demareiden muiden ryhmien parjaama budjettiehdotus on se linja, mitä ylipormestari Pajunen ja muut puolueet nyt verojen osalta noudattavat. Demarithan esittivät vaihtoehdon, joka ei heidän sanojensa mukaan ollut tulojen ja menojen osalta samalla tavalla alimitoitettu kuin enemmistön ajama esitys.

Hyvä juttu, että nämä asiat tulivat nyt Kolasen jutusta selviksi. Ja tuli siellä oikaistua myös se, että viime kuntavaaleissa alle kolmekymppisiä ehdokkaita oli 36, joista kolme kappaletta oli eduskunta-avustajia. Nuorten määrä on demarimittapuulla hyvä ja muutenkin demareiden ehdokaskirjo oli minunkin mielestäni kadehdittavan hyvä ja monipuolinen, jos sitä vertaa joidenkin muiden kuntien demarivalikoimaan.

Se, mistä oma blogikirjoitukseni sai kimmokkeensa, liittyy kommunikointiin ja viestintään. Jotta muukin kuin sisäpiiri olisi perillä demareiden toiminnasta ja tavoitteista, asioista tulisi jatkuvasti viestiä mm. verkkosivuilla. Minun oman kokemukseni mukaan kunnallispolitiikan luottamustehtävien hoidosta pitäisi lohkaista melko suuri osuus kommunikointiin, siis muuallakin kuin omissa kokouksissa ja tilaisuuksissa. Eikä blogi ole huono vaihtoehto – terapiakirjoitusten sijaan toivotaan ihan normaalia viestintää.

Helsingin demareiden nettisivut http://www.stadindemarit.fi/, ovat aika hyvät. Vaikka tämä asia ei minulle mitenkään kuulu, niin sanonpa kuitenkin, että vuorovaikutteisuutta voisi lisätä ja tuoda näkyvämmin esiin (blogit/keskustelut) sekä nostaa muutama demareiden kärkiprojekti tai hanke esiin. Esim. köyhyystyöryhmän toiminta ei sivuilta osu ulkopuolisen silmään kovin hyvin. Muutamien klikkausten jälkeen löytyy ryhmän kokoonpano ja pieni linkki köyhyystarinoihin.

Mitä Arja Alhoon tulee, hän ei ehkä ollut Helsingin demareiden toiminnan yksityiskohdista ihan perillä, mutta hän tarjosi sellaisen ulkopuolisen näkemyksen, jossa oli ripaus onkeenkin otettavaa. Ainakin se toi esiin kommunikoinnin tärkeyden, mutta myös yhteyden ruohonjuuruitason kansalaistoimintaan. Pidän sitä itsekin tärkeänä ja tiedän, että joskus demareiden loiston päivinä moni toimi erilaisissa kansaisjärjestöissä ja kaupunginosayhdistyksissä muun poliittisen toiminnan ohella. Nyt luottamustehtävien työllistävyys yhdessä työelämän muutoksen kanssa saattaa tehdä yhtälöstä vaikean, mutta huono tavoite tämä ei ole.

Risto Kolasen kommentista ilmenee Arja Alhon poliittiset kokemusvuodet, jotka eivät ole vähäiset. Alho on istunut Helsingin valtuutettuna vuosina 1981-2000, eli 21 vuotta; kansanedustajana vuosina 1983-1999 Helsingin vaalipiiristä sekä Uudenmaan vaalipiiristä vuosina 2003-2007, eli yhteensä 20 vuotta sekä ministerinä vuosina 1995-1997 yhteensä kaksi vuotta. Hän on myös valtiotieteen tohtori.

Minulle tämän CV:n ja todellisuuden välinen ristiriita herättää kysymyksiä ja vetää surulliseksi. Miksi meillä ei osata toimia niin, että kokemusta pystyttäisiin hyödyntämään niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä ja kaikki voittaisivat?

Jotain ajatuksia voi herätä, kun lukee kirjailija Risto Isomäen puheenvuoron SDP:n tilasta Espoon kaupunginteatterin nettisivuilta. Isomäen kirjoitus on syntynyt Esitystalous-näytelmän innoittamana. Tässä pieni näyte:

”Voimakas sykofantismi, eli kauniisti sanottuna kohtuuttoman kunnioittava suhtautuminen puolueen johtajiin, on varmaan vielä pahentanut erilaisten virhearvioiden SDP:lle aiheuttamia tuhoja. Sen takia johdon linjan kriittiseen valoon saattavat analyysit on lähes aina ohitettu epäilyttävinä ja eräänlaisena oman pesän likaamisena.”

Kannattaa lukea ja pohtia. Juttuun täältä.

**

Huomasin tämän kirjoittamisen jälkeen, että Arja Alho oli myös kirjoittanut aiheesta ja oikonut joitain näkemyksiään. Hänen blogiinsa täältä.

Tapaus Helsingin demarit

2010-03-14T17:15:00.004+02:00

Helsingin demareita koskeva kirjoitus eilisessä Hesarissa (13.3.2010) osoittautui varsinaiseksi aarrearkuksi ja lähinnä se on sitä omien ajatusteni herättelijänä. Vaikka koko artikkeli on jo painunut nettiversiona unholaan eikä sen kummempaa keskustelua siitä syntynyt, muutama asia jäi silti vaivaamaan.

Havainto 1:

Ensinnäkin minua ihmetyttää, miksi Hesarin väitteitä ei oikein kukaan demari ole lähtenyt missään julkisuudessa oikomaan. Voi olla, että kyseessä on tietoinen taktiikka vaieta aihe kuoliaaksi, mutta nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa kaikille, mikä se jutussa peräänkuulutettu Helsingin demareiden linja oikein on.

Kävin läpi Helsingin demareiden nettisivut, Hesarin ko. jutun keskustelut ja SDP:n ja Uutispäivä Demarin sivut, mutten löytänyt oikein mitään aiheeseen viittaavaa. Yritin etsiä myös Helsingin keskeisten demareiden kotisivuja ja blogeja, mutta valtaosalla ei niitä ollut. Osalla oli kotisivut, mutta joillakin nekin olivat päivittämättä tai rikki. Ei siis kommentteja Hesarin nostattamasta teemasta, jossa olisi voinut heti tuoreeltaan ampua väitteet alas ja käynnistää keskustelun omista lähtökohdistaan.

Luulisi, että kunnallispolitiikassa mukana olevilla olisi sen verran intoa ja paloa, että tekee mieli heti tuoreeltaan käydä epäoikeudenmukaisten väitteiden kimppuun. Voi olla, että joku tällainen oikaisu tai kommentti on tulollaan, mutta nykyään pitäisi pystyä reagoimaan välittömästi. Maanantaina on jo myöhäistä.

Jääkö tästä johtopäätökseksi, että intoa ja paloa ei Helsingin johtavilla demareilla ole? Toivottavasti ei. Ehkä heillä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa taikka sitten ei osaamista asioida sähköisessä mediassa. (Katso kuitenkin havaintoa 4. Se selittää jotain.)

Havainto 2:

Helsingin demareiden uusi linja ei ole minulle kovin syvällisesti tuttu, mutta sen verran on tullut selväksi, että demarit irtautuivat syksyllä budjettisovusta eivätkä suostuneet palveluiden leikkauksiin. He olisivat mieluummin vaikka nostaneet veroja. Tämä tuomittiin muiden puolueiden taholta populismiksi ja ties miksi, mutta nyt ollaan siinä, mitä demarit jo syksyllä vaativat.

Se, miten tämä toimintatapa eroaa entisestä, on siinä, että asiat hoidettiin ennen siististi kulisseissa kolmen suurimman puolueen välisellä konsensuksella. Minusta tämä (uusi linja) ei vaikuta kovin huonolta, jos se merkitsee avoimuutta ja oman linjan ajamista ja kirkastamista. Mutta saavutettu etu menetetään ainakin osittain siinä, että tiedotus ja kommunikaatio on vajavaista. Jos ei olla siellä, mistä ihmiset tietoa hakevat kertomassa, mitä ollaan tekemässä, osa työstä valuu hukkaan. Harmi. Yritys on nimittäin ollut todella hyvää.

Havainto 3:

Arja Alho antoi samassa jutussa suorasukaisia kommenttejaan koskien Helsingin demareiden toimintaa. Hän peräänkuulutti helsinkiläisiltä edelläkävijyyttä demarileirissä ja antoi ymmärtää, että nyt niin ei ole. Minusta muiden alueiden demarit voivat olla kateellisia Helsingin demareille siinä, että heillä toiminnassa on kiitettävän paljon hyvin monen tyyppisiä ihmisiä ja paljon myös fiksuja nuoria. Sitä en osaa sanoa, mitä tämä kertoo Helsingin demareiden edelläkävijyydestä ja samasta muualla, mutta ulospäin näyttää paremmalta kuin monella muulla paikkakunnalla.

Havainto 4:

Arja Alho totesi demareiden yliarvostavan kokouksissa istumista konkreettisen auttamis- ja kansalaisjärjestötyön sijaan. Hän ihmetteli, missä ovat demarit, jotka auttaisivat ihmisiä esimerkiksi leipäjonoissa. Lisäksi hän peräänkuulutti aatetta ja sydäntä toimintaan ja kutsui eduskunta-avustajina toimivia kunnallispoliitikkonuoria jonkinlaisiksi ostetuiksi nuoriksi sen sijaan, että nuoria löytyisi lähinnä Attaceista, kehitysmaaliikkeestä ja muista kansalaisjärjestöistä. Tässä Alho osui isoon teemaan, joka on laajemminkin politiikan ja edustuksellisen demokratian ongelmana.

Arja Alhon kriteereillä löytyisi minunkin mielestäni aivan ihanteellisia poliitikkoja, mutta onko kriteerit täyttäviä ihmisiä kovinkaan paljon vapaalla jalalla tai ylipäänsä olemassa? Entä miten toimiminen politiikassa on muuttunut verrattuna takavuosiin? Mikä on poliittisen työn luonne ja mikä ylipäänsä puolueiden ja kansalaisjärjestöjen rooli?

Olen samaa mieltä siinä, että kansalaisjärjestö- ja ruohonjuuritason aktiiveja pitäisi olla kunnallispolitiikassa mukana enemmän. Siis ihmisiä, joita ajaa eteenpäin halu auttaa muita ja korjata epäkohtia itselleen siitä etua kalastelematta. Kyse on kansalaisuuden toteuttamisesta puhtaimmillaan. Väitän kuitenkin, että työelämä ei oikein suo näitä mahdollisuuksia. Monet työtehtävät vievät tekijänsä mehut niin totaalisesti, ettei aikaa tai voimia muulle jää kuin korkeintaan työstä elpymiselle leppoisien harrastusten parissa. Näihin ei kunnallispolitiikka valitettavasti kuulu.

Voi myös olla niin, ettei työnantaja katso hyvällä muuta kilpailevaa toimintaa, vaikkakin se tapahtuisi täysin vapaa-ajalla ja siihen on jokaisella ihmisellä täysi perustuslaillinen oikeus. Käytännössä toinen rooli työroolin lisäksi voi silti aiheuttaa ongelmia. Ainahan ei suvaita edes työntekijöiden esiintymistä sosiaalisessa mediassa, joten rooli päättäjänä ei tätä taustaa vasten sekään välttämättä työnantajalle maistu.

Isojen kaupunkien luottamustehtävät eivät ole mitään kovin leppoisia, vaan teettävät paljon työtä. Politiikka on väkisinkin muuttumassa kuin miksi tahansa työksi, jos tehtävät ottaa tosissaan ja jos toimii vaikkapa kaupunginhallituksessa tai keskeisessä vetovastuussa valtuutettuna tai lautakunnassa. Missä siis kasvavat ne kansalaisjärjestöissä itsensä likoon laittavat ihmiset, jotka sitten lähtisivät mukaan vaikuttamaan myös kuntansa asioihin? Onko heillä palkkatyö ja perhe ja jos on, mihin he ne tunkevat?

Yhtälö on äärimmäisen vaikea ja väitän, ettei tällaisia ihmisiä ole paljon käytettävissä. Ei ainakaan niin paljon, että niillä täyttäisi kaikki luottamushenkilöpaikat. On siis tunnustettava, että mahdollisuudet toimia kunnallispolitiikassa ovat käyneet aika kapeiksi ja siksi näille toimintaedellytyksille olisi tehtävä jotain.

Havainto 5:

Olen ehdottoman samaa mieltä Alhon kanssa siitä, että politiikassa jos missä tarvitaan aatetta ja sydäntä. Se vain saattaa palaa karrelle erilaisten vaatimusten ristitulessa. Se, että henkilö nauttii palkkaa politiikan tehtävistä, ei vielä todista mitään aatteen ja sydämen kylmyydestä. Mutta on totta, että jos palkanmaksajana on puolue tai sitä lähellä oleva taho, sillä saattaa olla vaikutusta omiin tekemisiin luottamushenkilönä etenkin, jos oma eteneminen politiikassa tai toimeentulon jatkuvuus kiinnostaa. Voi nimittäin olla, että joku idea jää esittämättä tai kriittinen kommentti lausumatta tästä syystä.

Mutta kyllä se palkkatyö jossain muuallakin saattaa hillitä sanomisia ja tekemisiä. Näin tullaankin yleisemmin demokratian toimivuuden ongelmiin. Ja vaikka ongelma koskee kaikkia puolueita, koskee se enemmän niitä, jotka esittävät vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle ja suorastaan horjuttavat ehdotuksillaan sitä koskevia opinkappaleita. (En sano K:lla alkavaa ismiä, mutta sitä tarkoitan). Eli aatetta ja sydäntä sekä pyyteetöntä toimintaa vailla urapyrkyryyttä tarvitaan kunnallispolitiikassa, mutta realismia ja kohtuutta silti näihin vaatimuksiin. Kaikki valtuutetut eivät ole rikkaissa naimisissa, suojatyöpaikanomaisissa olosuhteissa tai eläkeellä. Oma leipäkin on jostain tienattava.

Havainto 6:

Eri mieltä olemisen taito on yksi demareiden suurimpia kompastuskiviä. Arja Alho sai Facebookissa happamia kommentteja siitä, etteikö Helsingin demarit nyt Alholle kelpaa, koska he ovat eri mieltä. Joku muutenkin viittasi Alhoon erimielisyyden erityslähettiläänä ja se oli tarkoitettu paheksuvaksi kommentiksi. Myös Alhon toiminta keskusteluun osallistujana asetettiin kyseenalaiseksi, koska hänen puheet kuulemma haittaavat puoluetta ja hyödyttävät muita puolueita.

SDP:ssä sanotaan usein, että tietyt politiikan pahanilmanlinnut haluavat olla eri mieltä kenen tahansa kanssa ja jos ei muita löydy, niin vaikka itsensä. Ja syy tähän on silkassa katkeruudessa ja pahuudessa vailla mitään muuta funktiota tai motiivia. Näin SDP:ssä eri mieltä oleminen yleensä niputetaan kategorisesti negatiiviseksi toiminnaksi.

Keskustelu, jossa esitetään kritiikkiä, ei kuitenkaan ole aina pahasta. Itse asiassa se on hyvästä, jos keskustelussa esitetään perusteluita omille näkemyksille ja jos tarkoituksena on parantaa asioita. Tyylilajillakin on merkitystä. Eri mieltä olemisen paheksumisen sijaan puhuisin pikemminkin jotain mieltä olemisesta ja keskustelun tärkeydestä. Kun on jotain mieltä, saattaa ainakin hetken aikaa olla myös eri mieltä (jonkin kanssa). Parhaassa tapauksessa keskustelun jälkeen ollaan samaa mieltä. Jos mitään mieltä olemista ei sallita, mikään ei kehity eikä mitään tapahdu. Ongelmat jäävät olemaan. Joskus myös se ohjaa liikaa toimintaa, kenen kanssa kannattaa olla eri mieltä ja kenen kanssa samaa mieltä. Tämä siis asiasta riippumatta. Tällainen opprotunismikin on linja, mutta se ei erityisemmin motivoi niitä, jotka ovat liikkeellä sillä paljon mainostetulla aatteella ja sydämellä.

Jos Arja Alhoa kehutaan ajattelijana, mutta moititaan keskustelijana, herää kysymys, mitä tehdä? Kannattaisi kenties sittenkin yrittää käydä sitä keskustelua jossain ja pyytää Alho kunnolla mukaan. Alholla ei ole sen kaltaisia sidoksia, että hän joutuisi erityisesti hillitsemään sanomisiaan eikä hän minun näkemykseni mukaan myöskään pyri hyötymään tekemisillään tai pyri erityisesti mihinkään. Sellainen rooli on mitä herkullisin keskustelijalle. Aika harvinaista.

**

Tässä näitä havaintoja sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Ja myönnän, että sohvalta käsin on helppo höpötellä.

Poliittista ja teatteria

2010-02-24T20:54:00.011+02:00

Ylläoleva kuva on Espoon kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous.

Kuvassa Ria Kataja. Kuvaaja Stefan Bremer.

Kuuntelen parhaillaan radiosta eduskunnan ja europarlamentin asemasta käytävää keskustelua, joka sujuu tuttuja ja asiallisia latuja. Huomaan kuitenkin vaipuvani omiin ajatuksiini miettimään, miksi EU:n talouspolitiikka ja monet muut arkisen politiikan keskustelunaiheet eivät juuri nyt saa ajatuksiani lentoon. Ja miksi pitäisikään, sillä eihän politiikan ruisleivän kai pidäkään maistua kermakakulta.

Mutta silti. On ihan outoa, että ns. tärkeiden isojen asioiden ylitse ryöpsähtää sitten kuitenkin ihan yllättäviä teemoja. Yksi esimerkki on koulujen kasvisruokakeskustelu. Poliittisen keskustelun mekanismi toimii selvästikin niin, että aina välillä pitää saada vähän hurahtaa, että kukin voisi kokea olevansa poliittisesti edes vähän elossa.

Tähän kuuluu, että tasaisin väliajoin pistetään pystyyn vanha kunnon leirijako ja kehitetään niiden välille kunnon matsi (älkääkä kysykö, miksi nämä ottelut pitää erikseen järjestää). Aiheiksi tarvitaan poliittisen kartan symboleiksi mahdollisimman hyvin kelpaavia teemoja, joihin kukin keskustelija voi ladata valtaisan määrän erilaisia merkityssisältöjä ja tunteita. Ruoka, äitiys, isyys, seksuaalisuus ja parisuhde kelpaavat oikein hyvin, paremmin kuin Lissabonin sopimus tai valtiontalouden tasapaino puolueiden ohjelmista puhumattakaan.

Politiikan sisäisessä mikrokosmoksessa keskustelut karkaavat usein ihan omiin sfääreihinsä. Esimerkin tarjosi Helsingin valtuuston puheista koottu you tube-kooste. Vastustuspuheiden kiihkoa saattoi vain ihmetellä. Itse asiassa tämän tason rimanalitukset ovat kultamuna aloitteen tekijöille. Ne jotka sortuvat argumenteiltaan heikkotasoiseen tunnevyörytykseen ja pelotteluun, ovat jo valmiiksi altavastaajia ja pelin menettäjiä. Tässäkin tapauksessa naurettavimmalta näytti Helsingin kaupunginvaltuuston kasvisten vastainen rintama. Porkkanakeittoonko tämä koko homma nyt muka kaatuisi? Siis Suomen nuoriso, koti, uskonto, isänmaa ja koko vakavasti otettavan työtätekevän kansanosan puolesta käyty taistelu?

Itse asian suhteen minulle riittäisi kasvisruuan osuuden lisääminen pelkkien suositustenkin kautta, mutta vastustajien hämärät puheenvuorot saivat aikaan sen reaktion, että ainakaan tuohon sakkiin en haluaisi samaistua.

**

Juha Jokelan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Esitystalous panee miettimään, mistä vaikuttamisessa ja vallankäytössä on pohjimmiltaan kyse. Yksi näytelmässä esitetty väite on, että ilman raflaavaa esitystapaa hyväkin sisältö hukkuu. Tämä pätee niin politiikkaan kuin bisnekseenkin. Näytelmässä käsitellään myös sitä, miten tietyt ikiaikaiset uskomukset ja instituutiot pysyvät pystyssä ja mitä tapahtuu, kun niitä vähän kyseenalaistetaan. Esimerkkeinä toimivat Suomen sosialidemokraattinen puolue ja Tapiolan puutarhakaupunkimaine.

Demarikansanedustaja Jaana yrittää pöyhiä SDP:n pyhää SAK-suhdetta ja viedä eteenpäin köyhyysohjelmaa. Provinssin liikemies OT Toivio taas tulee kyseenalaistaneeksi Espoon ja erityisesti Tapiolan pyhiä kaupunkisuunnitteluperiaatteita. Molempien toimintatavat ylittävät perinteiset on sovittu-valtakuviot ja siihen kuuluvat kirjoittamattomat säännöt, mikä aiheuttaa valtaisaa hämminkiä.

Yritysvalmentaja Rami nousee näytelmän keskushenkilöksi ja aikamme menestyjän prototyypiksi. Guruiluun on tottunut niin vahvasti, että näytelmän katsoja alkaa odottaa Ramin suusta lopullisia totuuksia paitsi Jaanan ja SDP:n dilemmaan, myös siitä, mikä elämässä on ylipäänsä kaikkein tärkeintä. Mutta onko Rami esitystalousoppeineen oikeassa? Mitä sijaa yhteiskunnassamme on niillä, jotka eivät osaa paketoida ajatuksiaan myyviin kääreisiin tai joilla ei ole varaa palkata röyhkeyskonsulttia apuunsa? Nämä jäävät jokaisen pohdittavaksi kuten myös köyhyysongelman ratkaisu.

Annan erityiskiitoksen näytelmän musiikille. Se luo näytelmän tunnelman, joka on surullinen, mutta kaunis.

Olen todella ylpeä Espoon kaupunginteatterin puolesta, että se on saanut tällaisen näytelmän ohjelmistoonsa.

Vapauden ylistys ja muita kirjoja

2010-01-27T11:42:00.004+02:00

Jos minun pitäisi nimetä tämän hetkinen lempikirjani, se olisi Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistys. Poimin sen syyskuun lomareissun huoltoasemapysähdyksellä kirjakaupan alennuskorista. Kirjan anarkistinen ja humoristinen sanoma upposi sopivaan maaperään, kun sitä selaili Korppoon mökkirauhassa joogaillen ja kalastellen. (Tai muut kalasteli, minä luin ja joogasin.) Tässä joitain esimerkkejä kirjan luvuista: ”Murra tylsyyden kahleet”, ”Hylkää ura ja kaikki sen tyhjät lupaukset”, ”Heitä pois rannekellosi”, ”Lakkaa kilpailemasta”, ”Unohda valtiovalta”, ”Lopeta työnteko, rupea elämään”, jne…

Samainen kirjailija on kirjoittanut kirjan Joutilaisuuden ylistys, joka teki kaikenlaisesta laiskottelusta ja nahjustelusta hyveen. Tämä kirja jatkaa samaa teemaa puhuen pohjimmiltaan vapaudesta. Olla joutilas merkitsee samaa kuin olla vapaa. Ja aika monet kahleet sijaitsevat meidän omassa päässämme ja niissä arvoissa, joita yhteisön paineissa ikään kuin ulkoapäin ohjautuvasti toteutamme. Yhteiskuntamme rakentuu minusta liian pitkälle kiivaaseen kulutukseen, rahan perässä juoksemiseen ja kovaan keskinäiseen kilpailuun. Se nakertaa mahdollisuuksia rentoon ja leppoisaan elämäntapaan, jossa on aikaa nauttia elämästä ja kantaa vastuuta lähimmäisistä.

Kirjan ajatukset valtiovallan ja sitä pönkittävän poliittisen järjestelmän hylkäämisestä eivät liene ihan valtavirta-ajattelua poliittisen establishmentin keskuudessa, mutta ne tarjoavat mukavaa tuuletusta pölyyntyneisiin poliitisiin itseistäänselvyyksiin.

Kirja kytkeytyy siihen ajatteluun, jota tutkijat ovat alkaneet hienosti kutsua kolmanneksi demokratiaksi. Ensimmäinen demokratia on vaaleissa äänestämistä ja toimimista valtuutettuna tai luottamushenkilönä. Toinen demokratia on suoraa vaikuttamista palveluiden tuottajiin ja kolmas demokratia on kansalaisten omaehtoista keskinäistä yhteistoimintaa. Nythän tämä kolmas demokratia ei meillä toimi eikä oikein toinenkaan, joten ei ihme, jos Hodgkingsonkin yllyttää (tosin Englannista käsin) kääntämään selkänsä kaikelle tälle ja hankkimaan itse omat yhteisöt, elämän ja kasvimaan.

Koljatti

Luin äskeisellä Thaimaan lomareissullamme muutamia kirjoja, joista yksi oli jo aiemmin syksyllä hankkimani Jari Tervon Koljatti. Kirja oli paljon parempi, kuin median ennakkorieppottelusta saattoi päätellä. Löysin siitä ihan oikeaa sanomaa, vaikka tapahtumat hyvin hervottomia olivatkin. Ja nythän se Matti alias Pekka Lahnanen sitten otti ja erosi. Kirja ammentaa sekopäisen sisältönsä politiikan karnevalisoitumisesta, aatteellisten sisältöjen ohenemisesta ja siitä epätodellisesta maailmasta, mihin politiikan akvaarioluonne ykköspestien haltijat johtaa.

Matti Vanhasen esimerkki ei kauheasti kannusta uusia yrittäjiä, kuten nyt on nähty. Vain, jos omalla perhe-elämällä ei ole niin väliä, voi kisaa harkita. Tai sitten kandidaatilla täytyy olla super-rautainen kokemus ja osaaminen, jonka keksin olevan ainoa mahdollinen suojapanssari tätä kaikkea ihmisen sielua korventavaa hömpötystä vastaan. Tämä pätee muihinkin puolueisiin, myös SDP:hen.

Älä käy yöhön yksin

Joululahjaksi saamana kirjana luin matkalla myös Kjell Westön uusimman kirjan Älä käy yöhön yksin. Pidin Kjell Westön edellisestä kirjasta Missä kuljimme kerran ja kyllä tämäkin kirja onnistui luomaan maailman, jonka parissa viihdyin. Alun historiakertausosio tosin vähän häiritsi ja tuntui jonkin verran teennäiseltä ja opettavaiselta, mutta kyllä tarina silti vei mukanaan. Ymmärrän, että Westö on halunnut tuoda esiin sitä historiallista tilannetta, missä ihmiset kulloinkin elävät ja kytkeä tarinan isompaan yhteyteen. Tässä kirjassa toinen maailmansota on se iso juttu, joka heijastuu hyvin konkreettisesti myös 1950-1960-luvun elämään. Ainakin elämän karuus ja kovuus sekä väkivaltaisuus ovat tekijöitä, jotka heijastuvat sukupolvien jatkumona myös meidän nykyiseen elämäämme.

Minullekin vuonna 1968 syntyneelle sota on hyvin lähellä. Lähempänä kuin sitä lapsuudessa edes tajusikaan. Sodan aikana eläneet ja heti sen jälkeen syntyneet joutuivat katsomaan eteenpäin ja rakentamaan meille hyvinvointivaltion ja aineellista menestystä selviytyäkseen. On sanottu, että vasta seuraava sukupolvi, eli omani, ehtii käsitellä ne tunnetason ongelmat, joita vaikea sota ja sen jälkeinen selviytymistarina eittämättä jätti jälkeensä. Kirjassa oli mielestäni kyse osittain tästä perinnöstä, jonka selvittely jatkuu vielä.
Henkilötasolla siinä oli kyse paljon muustakin. Ihmisten elämänkohtaloista, heikkoudesta ja vahvuudesta sekä rakkaudesta ja riippuvuudesta, jota Frankin pakkomielteinen rakkaustarina Adrianan pikkusiskoon Evaan edusti.

Mies vailla ominaisuuksia

Matkalaukun painona minulla oli lomalla mukana myös Robert Musilin kirja Mies vailla ominaisuuksia, osa 1. Ehdin aloittaa kirjan, joka painaa 1300 grammaa ja sisältää 858 sivua. Kyseessä on Ulrich nimisen päähenkilön touhuaminen Kakania-nimisen valtion ”paralleeliaktiota” valmistelevan komitean pääsihteerinä. Tämän pähkähullun tarinan pureksimisessa menee vielä jonkin aikaa ja palaan siihen joskus tuonnempana.

Thaimaassa parasta oli lämpö, kukat ja tuoksut. Tässä yksi esimerkki:

Politiikkapaasto

2010-01-04T00:01:00.004+02:00

Paasto on hyväksi silloin, kun on tarpeen tehdä elimistön puhdistus kaikesta ikävästä kuonasta ja muutenkin räväyttää liikkeelle kunnon ravitsemusremontti. Tämä sama pätee myös vähän muuhun kuin ravintoon, kuten esimerkiksi poliitiikkaan. Kyllä. Tai oikeastaan poliitikkouteen, kun sitä on elämässä liikaa ja se aiheuttaa ylenmääräistä ähkyä.

Olen ollut nyt politiikkapaastolla tasan vuoden ja henkisesti jo vähän kauemmin. Oikeastaan se alkoi jo SDP:n kesän 2008 puoluekokouksesta ja siihen liittyvistä esi- ja jälkitunnelmista, mutta niistä en nyt tässä sen enempää.

Siis elämäni ovat täyttäneet ihan uudenlaiset työt ja ilo on ollut huomata, että politiikka-kokemuksista on ollut hyötyä monessa (ammattikin tosin auttaa). Kokemukset ovat auttaneet monenlaisten sisältöjen ja kokonaisuuksien hahmottamisessa, mutta myös minusta kaikkein mielenkiintoisimmassa asiassa, eli kokonaisuudessa, joka koskee ihmisten yhdessä toimimisen mielenkiintoista maailmaa. Kaikkein eniten minua kiinnostaa, mistä valta tulee ja minne se menee sekä miten ihmisten erilaiset roolit muodostuvat. Ja erityisesti myös erilaiset yhteisen päätöksenteon pieleen menneet muodot, joita valitettavasti riittää.

Kiinnostavaa on myös verrata erilaisten päätöksentekoelinten muodollista toimivaltaa sekä sitä, mikä on näiden toimielinten todellinen rooli ja vaikutus reaalimaailmassa. Esimerkiksi valtakunnan tasolla eduskunnan valta on muodollisesti suurta, mutta käytännössä valta on eduskuntaryhmien valtaa, niiden johdon valtaa ja niiden merkittävimpien taustaryhmien ja tukijoiden valtaa, jos sitäkään. Tai sitten vähän merkittävämpänä hallituspuoleiden ja niiden eduskuntaryhmien ja niiden johdon/taustaryhmien/tukijoiden valtaa. Tai itse asiassa ministereiden ja heidän esikuntiensa ja ylimpien virkamiestensä valtaa. Tai pääministerin ja hänen esikuntiensa ja ylimpien virkamiestensä valtaa. Ja presidentistähän ei tässä litaniassa niin kauheasti kannata puhua. Hän on korkeintaan tasapainottava instituutio ja niin edelleen.

Aina kun valtaa lähtee metsästämään, tuntuu, että vetää vesiperän. Korkeintaan vastaan tulee Raimo Sailas ja siinäkin korostetaan ihan liikaa yhden raimon merkitystä ihmiskunnalle. Kunnissa on ihan sama juttu. Tositelevisiota liikaa katselleena olen tullut siihen tulokseen, että ihmisryhmien dynamiikassa ääripäät tipahtavat pois ja valta istuu jossain ryhmän persoonallisuuksien keskiarvossa. Politiikassa tämä on tuhoisaa, koska keskiverrot ja keskiarvot eivät kehitä mitään kovin kummallista uutta. Lilluvat vaan.

Puolueita tulee ja menee ja aatteet kehittyvät ja kuolevat. Siellä, missä on originelleimmat ajatukset ja pelle pelottomimmat tyypit, on luultavasti toivoa. Poliittinen ryhmittymä, jolta on ideat loppu ja eväät syöty, muuttuu sivuluisussa olevaksi edunvalvontakoneeeksi ja lopulta sekin yskii. Evoluution päässä on riitaisaa kuolinpesää muistuttava valtataistelutanner ja kaikki tietävät, että kyseisistä pesäkkeistä kannattaa pysyä kaukana, jos haluaa sielunrauhaa. Sanomattakin on selvää, että moisesta tuhkasta on vaikea nousta. On vaihdettava asentoa, asennetta tai sitten otettava ihan uusi startti jossain muualla.

**
Oma politiikkapaastoni on ollut mielen sopukoita tuulettava kokemus. En tosin näe tälle paastolle loppua ihan äkkiä. Raikas olo on sen verran mukava. Tosin ihan kevyt se ei ole elopainossa, koska jos vaihtaa juoksun joogaan, siinä ei laihdu. Henkistyy kyllä. Oikea ravintopaastokin voisi olla hyvä ajatus näin joulun jälkeen.

Ekoloogista

2009-12-23T20:18:00.006+02:00

Jouluvalmistelut ovat juuri täydessä käynnissä. Uunissa paistuu kalkkuna, kotikaljat on pullotettu (=uusi aluevaltaus), mätipallerot ja graavikalakierteet ovat vuorossa seuraavana, kuten myös ”Ihana luumutorttu” ja ”Wieniläiset suupalat” (=keittokirjat osaavat nostattaa odotukset epärealistisen korkealle). Joulukuusi on nököttänyt koristeltuna jo viikonlopusta lasten ja kissojen riemuksi. Kissat ilahtuvat aina saadessaan itselleen metsän sisälle ja vieläpä sellaisen metsän, jonka puu on täynnä kissan leluja. Ja lisäetuna kätevä juomakuppi puun juurella.

Joulukuusi on aito ja kotimainen. Minusta se on ihan riittävän ekologinen valinta. Eivätkö puut ole ilmastolle hyvä asia? Paitsi ehkä tehoviljeltynä ja tehohakattuna. Kuusi päätyy kuitenkin joskus meidän takkaamme polttopuuksi, joka taas lämmittää meidän kämppäämme ja vähentää ilmalämpöpumpun energiakuormaa. Myönnän, etten ole miettinyt kuusiasiaa ihan loppuun asti ilmastonäkökulmasta (piipusta tulee myös niitä ei-toivottuja päästöjä), mutta aito kuusi voittaa tuoksussa ja tunnelmassa muovikuusen. Muovikuusi on ihan kätevä ja takuuvarma vuodesta toiseen, mutta se on kuitenkin tehty ei niin kivasta materiaalista, eli muovista.

Tosi ekologinen ihminen laittaa olohuoneen nurkkaan metsästä löytyneen irrallisen puun karahkan. Tiedän, että tätä karun kaunista sistustuselementtiä ei tulla näkemään meidän joulussamme niin kauan kuin kotonamme asuu kolme konservatiivia (=lapsia). Ehkä joskus myöhemmin.

Sen sijaan yhden mielestäni ekologisen lahjavinkin keksin. Lainasin nimittäin kirjastosta kirjoja ja äänikirjoja, jotka annan ”lahjaksi”. Lahja menee samaan talouteen, mutta enempää en nyt voi paljastaa. Kirjastolainalahjan saajalta säästyy kirjastoreissu, valinnan vaiva, palautus ja mahdollinen sakkoseuraamus ja kaikki tapahtuu silti antajan valvovan silmän alla. Kätevää.

**

Nyt takaisin keitosten kimppuun. Hyvää joulua!

Oppaita tarvitaan

2009-11-30T22:43:00.003+02:00

Tänään Ylen radiouutisissa kerrottiin, että on syntynyt uusia yrityksiä, jotka auttavat kansalaisia sosiaalituki- ja -palveluviidakossa selviytymiseen. Yritykset auttavat esimerkiksi vanhusta löytämään ne palvelut ja etuudet, jotka hänelle kuuluvat. Samassa uutispätkässä haastateltu sosiaali- ja terveysministeriön sosiaali- ja terveyspalveluosaston apulaisosastopäällikkö Reijo Väärälä myönsi, että sekavaahan se palveluviidakko on.

Siitä on jo vuosia aikaa, kun omassa pohdinnassani tulin siihen tulokseen, että kehittämisen yhden painopisteen tulisi olla nimenomaan julkisen puolen erilaisten neuvontapalveluiden kehittämisessä. Tein asiasta jotain ehdotuksiakin. Minusta parhaat asiantuntijat on valjastettava neuvomaan ihmisiä. Joko puhelimessa, internetissä, avoimissa matalan kynnyksen neuvontapisteissä tai jopa menemällä ihmisten luo sinne missä erilaisia ryhmiä kokoontuu. Tämä vaatii jälleen kerran palveluprosessien kääntämistä uuteen asentoon ja ehkä kokonaan uudenlaista tehtävien organisoimistakin. Itse asiassa mietin myös niin, että tässä neuvontatehtävässä kansalaisjärjestöilläkin voisi olla roolia.

Haastateltu vanha rouva oli tyytyväinen saamaansa palveluun. Hän ihmetteli, kuinka hyvin yritys häntä auttoi ja kuinka saamatonta asioiden pyörittelyä hän oli kohdannut kunnan taholta. Kunta taisi olla Helsinki. Kun kuviossa on mukana eri virastoja, eri instituutioita, eri etuuslajeja ja lakeja, asioiden hoito vaatii aikamoisen laaja-alaista asiantuntemusta. Yhdessä hallinnollisessa siilossa istumalla asiat eivät välttämättä ratkea asiakkaan eduksi - ainkaan kovin nopeasti. Siksi ulkopuolinen yritys on tässäkin uutisesimerkissä osannut hypätä asiakkaan housuihin ja etsiä kaikki ne langan pätkät eri palvelukanavien tuuteista, joita kyseisen asiakkaan tulisi vetää.

Mikään ei estä kuntia omaksumaan mallia, jossa se hoitaa asiat kuten nämä uudet asiakkaita palvelevat yrityksetkin tekevät. Miksei kunnissa voisi olla hyvin monentyyppisiä asiakasneuvojia, jotka toimisivat eräänlaisina asiakkaiden omina konsultteina. Eli neuvojina, jotka ihan oikeasti hoitavat asiat maaliin asti. OK, meillä on yleisiä oikeusavustajia, erilaisia asiamiehiä ja paljon asiantuntevia virkamiehiä, mutta asiakkaan tilanteen kokonaisvaltainen haltuunotto ja hommiin tarttuminen uupuu. Asiakasneuvojien työnantajana voisi olla kunta tai joku laajempipohjainen palveluntarjoajien ja etuuden maksajien yhteenliittymä.

Uutisessa tuli esiin, että sata-komiteassa pohditaan kuntiin perustettavia vanhusten neuvontakeskuksia. Ihan hyvä että pohditaan. Vanhusten lisäksi meillä on monenmoisia muitakin ihmisryhmiä, jotka seikkailevat palvelu- ja etuusviidakossa välillä aika ymmällään. Mm. maahanmuuttajat, opiskelijat, pienten lasten vanhemmat jne, jne.

Mikään ei estä kuntia toimimasta jo nyt itse niin, että kunta viilaa entistä vahvemmin omia palveluprosessejaan asiakasystävälliseen suuntaan. Joissain kunnissa näin on tehty, mutta olen nähnyt myös, että koko ajattelussa ollaan joissain kunnissa vielä alkutaipaleella. Asiakkaan näkökulmasta yksinkertaiset asiat pitäisi pystyä selvittämään tai hoitamaan helposti itse internetin ja sähköisten palveluiden avulla tai sitten matalan kynnyksen palvelupisteessä mahdollisimman pitkälle. Vaikeammat palvelutarpeet tulisi seuloa hyvin nopeasti esiin ja hoitaa vaativamman asiantuntijaporukan voimin. Lisäksi osa asiakkaista on sellaisia, että he vaativat kädestä pitäen neuvomista. Heille tarvitaan ihan omat kuvionsa eli ne ikiomat neuvojat.

Tehokkuusetuja syntyy, kun ei ammuta aina tykillä hyttystä. Iso massa asioista on selviä tapauksia, pieni osa niitä vaikeampia, mutta aikaa vievimpiä. Monissa kunnissa uusi ajattelu törmää hallinnollisten raja-aitojen yli hyppelyn vaikeuksiin ja reviiritaisteluihin. Rahaakin käytetään tekosyynä, mutta perustelu ontuu. Resursseja niittäin säästyy, kun palveluprosessit pelaavat. Isossa kaupungissa saattaa olla enemmän työtä omien toimintatapojen avaamisessa. Toisaalta isossa kaupungissa on myös paljon voitettavaa.

Asiakasnäkökulman parantamisessa meillä on aito win-win-tilanne – laatua ja tehokkuutta samassa paketissa.

Kansalaisuudelle tilaa

2009-11-20T13:11:00.002+02:00

Demokratian kriisiä on puitu eri tahoilla ja lääkkeeksi on tarjoiltu erilaisia kikka kolmosia. On selvää, että kansalaisten demokraattinen osallistuminen on muutoksessa. Yhteiskunta ei ole mikään staattinen laitos, vaan muuttuu siinä missä ihmisten olemisen ja elämisen muodot ja arvotkin. Nykyinen puoluelaitos ja edustuksellinen päätöksentekojärjestelmä eivät ole toimineet kansalaisten yhteisöllisyyden ja osallisuuden pääasiallisena kanavana enää aikoihin.

Perustuslakia myöten lakeihin kirjattu edustuksellinen demokratia on edelleen tarpeen, mutta se ei vaan kerta kaikkiaan riitä. Ihmiset haluavat olla oman elämänsä keskiössä sekä vaikuttaa tässä ja nyt. Tämä on tiedetty jo pitkään ja siksi kaikenlaista suoraa palautetta pitäisi pystyä nykyään antamaan helposti ja nopeasti oli kyse sitten kunnan palvelusta tai vaikkapa puolueen toiminnasta. Instituutioiden pitää avautua ja madaltua. Pelkkä yksisuuntainen palaute ei kuitenkaan riitä, vaan vaikuttamiskanavan pitäisi tarjota mahdollisuus myös keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Puolueiden sisäisen demokratian kehittämisestä kirjoitan myöhemmin erikseen.

Olen itsekin ollut mukana projekteissa, joissa kehitetään käyttäjien mahdollisuuksia antaa suoraa palautetta ja tuoda omia ideoitaan kunnallisten palveluiden kehittelytyöhön. Viime aikoina eri kunnissa on herätty kehittämään erilaisia asiakasraateja ja asiakaspaneeleita. Niiden avulla pyritään aktiivisesti onkimaan palveluiden käyttäjien ideoita ja näkemyksiä. Useinhan palautetta annetaan vain silloin, kun asiat menevät pahasti pieleen ja muunlaiset palvelunkäyttäjien näkemykset jäävät täysin pimentoon.

Nyt joku kunnallinen päätöksentekijä saattaa älähtää ja huomauttaa, että kansalaisnäkemyksen tulisi tulla päätöksenteossa esiin heidän kauttaan, mutta ei se tule. Täydentäviä suoria väyliä kerätä ns. taviskuntalaisten näkemyksiä tarvitaan ja ne täydentävät myös vaaleilla valittujen päättäjien tietopohjaa.

Virkamiehille kuntalaisten kanssa seurustelu tasavertaiselta kehittämispohjalta voi olla uutta ja vierasta, mutta paluuta vanhaan hallintoalamais-asetelmaan ei enää ole. Kuten missä tahansa palvelutehtävässä, myös julkisissa palveluissa palveluita tulee kehittää niiden käyttäjien kanssa. Tilaaja-tuottaja-mallit pitäisikin jo kiireen vilkkaan korvata asiakas-tuottaja-mallilla, jossa asiakas osallistuu palvelun kehittelyprosessiin. Aika järkyttävää, että tässä kehittämistyössä ollaan kunnissa vielä aikalailla alkutaipaleella.

Vielä enemmän lapsenkengissä on se demokratian kehitysporras, jossa meidän pitäisi jo olla, mutta missä me emme kuitenkaan vielä oikeasti ole. Eli se, jossa kansalaisille annetaan tilaa ja mahdollisuuksia toimia ihan itse. Tälle keskinäiselle yhteistoiminnalle sosiaalinen media on luonut uudenlaisen toimintaympäristön. Sitä virhettä ei pidä kuitenkaan tehdä, että julkisia lakisääteisiä tehtäviä aletaan sysäämään kansalaisten hyväntahtoisuuden varaan. Sitä en nyt lainkaan tarkoita. Mutta kun kansalaisuudelle ja osallisuudelle annetaan tilaa ja mahdollisuuksia, sieltä voi syntyä vaikka mitä.

Otetaan yksi esimerkki. Havaintoni mukaan ihmiset kaipaavat uusia tapoja kantaa sosiaalista vastuutaan ja kanavia vapaaehtoistoimintaan, mutta he eivät tiedä kenen puoleen kannattaisi kääntyä. Joku haluaisi vaikkapa käydä jututtamassa vanhuksia ja joku toinen tarjota jotain muuntyyppistä apua. Vireillä on orastavia malleja vapaaehtoistyöhön halukkaiden ihmisten reurssipankeista, joihin voi internetin avulla ilmoittautua ja klikata valikosta ne tehtävät, joita voisi olla halukas tekemään. Samalla voisi klikata itsensä lepäävään tilaan, kun työkiireet estävät osallistumasta. Tämäntyyppiset mallit edellyttävät järjestöiltä uudenlaista yhteistoimintaa ja joustavuutta sekä paljon kehittelytyötä. Ja tietysti internetin täysimittaista hyödyntämistä ja yhteisten portaalien luomista.

Uusi wikipedia-maailma voi tuottaa vielä vaikka mitä. Mutta yksi asia pitää hyväksyä: uudenlaista kansalaistoiminnan aaltoa ei voi eikä pidä hallita.

Vapaa Sektori

2009-11-19T00:36:00.002+02:00

En ole ehtinyt raportoimaan blogiini viimeisimpiä vaiheitani. Perustin nimittäin oman yrityksen, Vapaa Sektori Oy:n, jonka palveluista löytyy tietoa sivuilta http://www.vapaasektori.fi/. Vapaa ja itsenäinen työ tuntui kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, kun olin saanut kokemuksia konsultointihommista toisen palveluksessa sopivasti kasaan ja omaa työhistoriaa on takataskussa jo toiselle vuosikymmenelle yltävä määrä.

Asiantuntijatyössä itsenäisyys ja vapaus tuntuu muutenkin olevan valttia. Parhaat ideat syntyvät yleensä silloin, kun monia eri taustaisia ihmisiä laitetaan yhteen pohtimaan ja työskentelemään saman päämäärän eteen. Innostus syntyy siitä, että mukana olijat kokevat, että he saavat olla kehittämässä ja synnyttämässä jotain uutta ja merkityksellistä. Olennaista on myös se, että asiantuntijat saavat olla oman työnsä herroja, eli he saavat toimia eräänlaisina vapaina taiteilijoina, vaikka työssä ei mitään suurta taidetta luotaisikaan.

Vaikka Jyrki Katainen ja kumppanit ovat minusta ryöstövilljelleet sanan "luovuus", sitä tarvittaan nykyään aika monessa asiassa. Sellaisissakin, joihin luovuutta ei yleensä ole totuttu liittämään. Jopa tylsähkön kuuloisessa palveluiden ja hallinnon kehittämistyössä luovalla ajattelulla olisi paljon annettavaa. Luovuuttahan on nimenomaan kyky yhdistellä asioita uudella tavalla ja löytää ihan uusi näkökulma, jolla asioita lähestytään. Tarkoitan tässä erilaisia palveluinnovaatioita. Tuttujen toimintamallien pöyhiminen edellyttää yleensä niiden tarkastelua ulkopuolisin ja uteliain eikä uneliain silmin. Myös monilla erilaisilla silmälaseilla.

**

Julkisessa hallinnossa on onneksi alettu murtautumaan ulos tsaarinaikaisista sektoriajattelusta. Myös kuntien palveluiden puolella käyttäjädemokratian ja suoran vaikuttamisen sovellutukset pöyhivät vanhaa virkamies tietää kaiken - asennetta. Monenlaista mielenkiintoista kehittämistä siis tapahtuu ja kaikenlaisessa uuden ideoinnissa olen mielelläni mukana.

**

Vaikka juristeja ei ole perinteisesti pidetty minään kovin luovina ja repäisevinä persoonina, minusta taiteilijan elämänasenne sopii asiantuntijatehtäviin (jos ne punaviinin lipitykset jätetään pois laskuista). Minusta tämä asennemuutos asiantuntijatyöhön tarvitaan, jotta asiantuntijat jaksaisivat jakaa ja jalostaa osaamistaan kyynistymättä ja uupumatta.

**

Ai niin, lupasin raportoida Pilates- ja joogakokemukseni. Pilates oli ihan OK, mutta sittenkin liikaa suorittamista joogan rinnalla. En myöskään pitänyt Pilateksen suhistelevasta hengitystekniikasta. Jooga sen sijaan on ihanaa. Kaksi kertaa viikossa kotikulmilla on ollut säännöllinen viikkorytmini. Ja lisäksi olen liittynyt uimahallikävijöiden heimoon. Eli kun Elsalla on uimatekniikkakoulu, kulutan aikaa vesijuoksussa. En tosin rupatellen ja vedessä haahuillen, kuten jotkut tätsykät tekevät, vaan vettä sinnikäästi sutien ja mummojen ohituspaikkoja kytäten. Inhottavaa vaan, että vesi on niin märkää....

Downshiftausta

2009-08-11T14:33:00.003+03:00

Ihana ja rentouttava kesäloma on takana, mutta elokuu jatkuu vielä kesäisenä. Vuosi vuodelta kesän tuoksut, äänet ja valon määrä merkitsevät minulle yhä enemmän. Ja vuosi vuodelta syksyn pimeyteen sukeltaminen tuntuu yhä vaikeammalta. Kesiä ei ole loputtomiin tuhlattavaksi.

Mutta jotta kesä tuntuisi ihanalta, tarvitaan myös syksyä ja talvea. Tarvitaan talven kärvistelyä, jotta kesä tuntisi joltakin. Jotta tuntisi todella elävänsä. Halu elää tiiviimmin osana luontoa kiehtoo minua. Kävimme kesällä Utössä ja harkitsimme ihan vakavasti mahdollisuutta kokeilla elämää vuosi kyseisen ulkosaaren karuissa oloissa. Ajatus kaatui käytännön asioihin ja mukana oli varmaankin aimo annos myös kaupunkilaisen romantisointia. Mutta silti. Nyt suunnittelemme, josko lampaan kasvatuksesta saisi sisältöä elämään ensi kesänä. Mutta niitä söpöläisiä emme sitten aio pistää pataan. Sen verran tulisimme poikkeamaan ns. aidosta maalaiselämästä.

Ilmoittaudun joka tapauksessa höllennetyn elämän tahdin eli Downshiftingin kannattajaksi. Kun syksy pimenee, on pakko saada vähän vetäytyä, mietiskellä ja elää hiljaiseloa. Se kuuluu luonnolliseen elämänrytmiin näillä leveysasteilla. Ja uusi elämä alkaa myös siinä mielessä, että ilmoittauduin intoa uhkuen astanga-joogaan sekä Pilates-kurssille. Niistä raportoin myöhemmin.

Terveisiä tynnyristä

2009-06-16T00:11:00.007+03:00

Kävellessäni viime viikolla aamulla töihin, Rautatieaseman kulmilla eteeni tupsahteli jatkuvalla syötöllä tuttuja ihmisiä. Ihmeellistä, että kaikki olivat liikkeellä samaan aikaan tai sitten olin tullut esiin jostain kuplasta. Ryömin hetkellisesti ulos epäpoliittisesta tynnyristäni viime viikonloppuna, kun kävin Vapaus valita toisin-tapahtumassa ja kävin myös katsomassa Ylioppilasteatterin Välikysymys-näytelmän. Olin perjantaina myös Arja Alhon Kovan tuulen varoitus- nimisen kirjan julkistamistilaisuudessa.

Vapaus valita toisin tapahtuma oli virkistävä tapaus siinä mielessä, että pitkästä aikaa sai kuulla aitoa poliittista hehkutusta, joskin se meni myös joltain osin vähän överiksi. Tällainen pyhäkoulunopettajan näköinen kirjastonhoitajien kaveri vähän kavahtaa, kun puheessa vilisee kapitalismia, sortovaltaa, hegemoniaa jne. termistöä. Ei ihmiset puhu noin oikeassa elämässä. Sen sijaan erästä puheenvuoroa fanitin kovasti.

Kyseessä on Esa Leskisen (Ryhmäteatterin taiteellinen johtaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) puheenvuoro, josta pätkä tässä:

”Markkinaliberalismi on todellisuuskäsitys, jossa ihmistä ajaa joka hetki eteenpäin joko ahneus taikka pelko. Ahneus koskee rahaa, tavaraa ja asemaa, pelko taas näiden menettämistä, viime kädessä vanhuutta, yksin jäämistä ja kuolemaa. Mutta ihminen ei ole tällainen. Useimmat ihmiset toki ovat usein tällaisia, mutta kukaan ihminen ei ole tällainen kaiken aikaa. Tässä on tämän maailmankuvan metafyysinen reikä. Se unohtaa kokonaan ihmisen ehkä oleellisimman puolen, sen hiljaisen paikan ihmisen sisällä, joka itsestään, mitään ajattelematta, mihinkään pyrkimättä, täyttyy merkityksestä. Tämä on taiteen, uskonnon, filosofian ja kauneuden kokemuksen piste ihmisessä, ja varhaisemmissa sivilisaatioissa se on ollut tavalla tai toisella koko todellisuuskäsityksen ydin. Meidän aatejärjestelmämme – meidän yhteiskunnallinen ”konsensuksemme” – jättää sen tällä hetkellä huomiotta kokonaan. Valitettavasti lienee varmaa, että tämä asia on johtamassa meitä valtavaan kulttuurilliseen, ympäristölliseen ja henkiseen katastrofiin. Kyseessä ei ole vain poliittinen asia, vaan massiivinen sivilisaation kriisi. Meidän sisällämme on tämän äsken mainitun hiljaisen paikan sijaan tyhjä kuilu, johon me loppumattomassa nälässämme syömme kaiken, jos vain voimme. ”

Koko puheenvuoro ja muuta tietoa tapahtumasta täältä:

Pidin tuosta hiljaisesta paikasta. Siihen todellisuuskäsityksen villakoiran ytimeen haluan itsekin päästä. Poliittisessa toiminnassa on kuitenkin liian usein kyse jostain aivan muusta. Erilaiset sosiaaliset pelit, valtataistelut ja julkisuushakuisuus syrjäyttävät usein ne varsinaiset asiat. Välikysymys-näytelmä läpivalaisee raadollisella tavalla Helsingin kaupunginvaltuutettujen mielenliikkeitä. Kokemukseni Espoon valtuustosta ovat sen kaltaisia, että sieltäkin saisi aineksia vaikka minkälaiseen teatteriin.

Lehdestä luettuna ja ulkopuolisena Helsingin valtuuston demariryhmän välikysymys kuulosti kyllä jonkinmoiselta vaalienalustempaukselta. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka asiasisältö ja huoli sosiaali- ja terveyspalveluiden tilasta olikin aiheellinen. Koko kunnallinen välikysymysinstituutio on minulle täysin vieras eikä sitä kuntalakikaan tunne. Ilmeisesti Kai Kalimakin huomasi sen, mikäli näytelmän lopputulema todella pitää paikkansa.

Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen pöyristyttävä huonekaluseikkailu tarjosi ihmettelyn aihetta, joka näin auki purettuna paljasti aikamoiset eliitin suojamekanismit. Niitä eivät huomaa asianomaiset yleensä itse siellä yhteisön sisällä ollessaan, ellei toimintaa läpivalaista ja kyseenalaisteta tällä tavalla ulkoapäin. Todellisuus tuntuu tosiaan olevan taruakin ihmeellisempää. On hienoa, että näytelmä on tehty ja asialla ovat nuoret, jotka ovat ottaneet asioista selvää ja pyrkineet politisoimaan ympärillä tapahtuvia kehityskulkuja. Ja nyt en tarkoita perinteistä puoluepolitiikkaa, josta tulee tässä kieltämättä aika karnevalistinen kuva. Itse näyttelemisen suhteen olen sitä mieltä, että vähemmälläkin alleviivaamisella olisi selvinnyt.

Arja Alhon kirjaa Kovan Tuulen varoitus voi suositella kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää, miten SDP on tullut siihen pisteeseen, missä se nyt on. Samaa keskustelemattomuuden teemaa olen myös valottanut omassa kirjassani Valta istuu sohvalla, joka julkaistiin tammikuussa 2007 optimismin vielä vallitessa (ainakin minun positiivisuuteen tuolloin psyykatussa päässäni - nyt on toinen ääni jo kellossa). Siinä pääpaino on tarjota ajatuksia uusiksi politiikan painopistealueiksi, mutta eipä niistäkään ole kauheasti keskusteltu. Kaikesta muusta epäolennaisesta kylläkin.

**

Kansalaiselämä ja työelämä lyövät toisiaan aika lailla korville. Onneksi kohta alkaa loma.

Rock The Ballet keikutti kevättä

2009-04-17T22:30:00.010+03:00

Rock The Ballet oli tanssia parhaimmillaan. Tarinan tynkää, lentävää jalkaa ja sulavaa kiemurtelua, mutta ennen kaikkea mukaansa tempaavaa ja mahtavaa fiilistä. Olin siis katsomassa USA:laisen tanssiryhmän esitystä tänään Savoy-teatterissa.

Ensimmäinen puoliaika oli klassisempaa, kerronnallista balettia ja nykytanssia. Väliajan jälkeen tunnelma riehaantui jazzin ja tuoreemman street-tanssin puolelle. Tosin musiikki oli koko ajan ehtaa kahdeksankymmentälukua. Paljon Princeä, Michael Jacksonia sekä Queeniä. Tanssi toi mieleen omat 1980-luvulle sijoittuneet jazz-tanssimuistot; säärystimet, kuminauhan vyötäröllä sekä tanssipuvun, jonka takapuolta piti koko ajan nykiä alaspäin. Ja Queenistä taas tuli mieleen kaverini Laura ja jotkut kotibileet, jossa juotiin kiljua. (Moi Laura, pidetäänkö taas muisteloiva "pisnislounas"?)

Esityksen alkupuoliskolla tunnelmaa loi Jacques Brel ja Maria Callas. Carmenin tunnelmissa miehet oli sijoitettu jonnekin punaisten lyhtyjen kadulle, jossa he tanssivat kiihkeätunnelmaisen tanssin pumpattavien barbaroiden kanssa (kuvassa). Niitä sitten taivuteltiin ja heiteltiin ja tytöt olivat hyvin yhteistyökykyisiä.

Ryhmässä oli 10 tanssijaa, joista yksi oli nainen. Kaikilla tanssijoilla on kovatasoinen balettitausta, joka on mielestäni mahtava pohja vaikka mihin. Kun tekniikka on huipussaan, tulkintaa voi vapauttaa rennompaan ja ihan mihin tahansa suuntaan. Näiltä tanssijoilta käy mikä tahansa ja kaikki näyttää helpolta ja sulavalta. Ihan mahtavaa!

Tämä oli hyvä päätös kiireiselle viikolle, joka tosin jatkuu viikonloppuna tarjousvalmistelun merkeissä. Hirvittävä työsuma, mutta täytyy puskea vain eteenpäin ja miettiä joskus myöhemmin.

**

Ihanaa kun kevät etenee. En ole koskaan erityisemmin perustanut linnuista. Minusta ne ovat vähän inhottavia sulkaveikkoja eikä Hitchkockin linnut tehnyt lajille kovin hyvää PR:ää. Inhottavuudeltaan sulkapeite on minusta suomuista seuraava. Mutta olen huomannut, että elämä olisi tosi ankeaa ilman lintujen ääniä. Pidän siis linnuista ihan valtavasti, kunhan ne pysyvät siellä minne ne kuuluvat - eli puissa ja minä maassa.

Opiskelua - miksi?

2009-03-31T16:08:00.007+03:00

Muutama ihminen on kysellyt, missä oikein luuraan. No töissä tietenkin - sekä joskus perheen ja vapaa-ajan harrastusten parissa. Mutta ne kokouksissa istumiset ja muut sauhuamiset ovat jääneet sinne ”entiseen elämään”, jota en suoraan sanottuna kaipaa juuri nyt pätkääkään.

Listasin juuri kirjoja, jotka olen tässä viime kuukausina lukenut (romaaneja ei lasketa). Lista on alla. Saisikohan näistä jonkun opintopisteen? Olen katsellut myös erilaisia jatko-opintovaihtoehtoja, joita suunnitelmia siis virittelin jo aiemminkin, mutta omat kiinnostuksen kohteeni menevät niin monen tieteenalan tontille, etten oikein tiedä mitä tehdä. Oikeustiede ei ainakaan sellaisenaan toimi, vaikka siellä jo olen asioinut jatko-opintosuunnitelmien merkeissä. Silti mietityttää, mikä koko tieteenalan sekä lakien ja sääntelyn merkitys on näinä aikoina? Onko kyseessä pelkkää katoavaa kansanperinnettä? Minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten kaikenlainen uuden luominen ja oikeustiede on aina pysyttänyt vanhaa.

Olen työssäni osallistunut EU-komission samapalkkaisuussääntelyn vaikuttavuutta selvittäneeseen hankkeeseen ja sen yhteydessä pohtinut, miten paljon EU-tason tai kansalliset normit voivat säännellä yksityisen sopimusvapauden piiriin kuuluvia ihmisten palkkoja. Varsinkin, kun nykytyöelämässä persoona ja muu aiempaa epämääräisempi tunnepitoinen aines vaikuttaa työsuoritukseen enemmän kuin entisenlaisessa liukuhihnamaailmassa. Ja työsuorituksin on palveluvaltaisessa tietotyössä enemmän tai vähemmän aineeton vaikutelmien suma. Silloin monenlaiset tiedostamattomat arvostukset pääsevät jylläämään ja siinä sivussa myös työn tekijän sukupuoliin liitetyt mielikuvat. Palkkaerojen kaventamiseen on toki välineitä, mutta normien osuus on vain yksi siivu keinoista. Silti todellisuus liukuu kuin saippuapala uudenlaisiin muotoihin.

Eksyin lukemaan Biopoliittisen talouden kritiikki –nimistä julkaisua (älkää kysymkö, mitä termi tarkoittaa), jossa tätä uudenlaista ameebamaista todellisuutta selostettiin antaumuksella. Teos kertoi "henkisen työvoiman" synnystä talouden uutena tilattomana ja rajattomana subjektina ja sen aiheuttamasta muutoksesta yritysten ja yhteiskunnan organisoitumisen tavoissa. Suorittavan työn kurista ja väestön hallinnasta ollaan siirtymässä kohti paikattoman ja rajattoman mielen elämän hallintaa. Sama uudenlainen maailma on haasteellinen myös perinteiselle poliittiselle vaikuttamiselle. Elämä on ihan uudella planeetalla ja väitän, että kova murros on meneillään. Vaikuttaminen on leijallut ihan uudenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuin Arkadianmäeltä käsin uskoisi – mutta tästä aiheesta myöhemmin vielä lisää.

Maija-Riitta Ollilan Lauman valta kirjaa olen sivunnut aiemminkin, mutta siinä minua jäi askarruttamaan naisen asemaa naisen oman pään sisällä rajoittavat laumakoodit. Naislauman perinteiset äitiyden ja perheen hoivaamiseen liittyvät kriteerit ovat jyrkässä ristiriidassa sen maailman kanssa, jonka työelämässä eteenpäin pyrkivä nainen kohtaa. Näitä kiivaita kotiäitikeskustelujahan olemme aina aika ajoin kuulleet ja niissä tukkanuottasilla ovat yleensä naiset keskenään. Siinä osoitetaan lauman paikkaa niille eksyneille lampaille, jotka ovat halunneet kehittää itseään myös kodin ulkopuolella.

Tiedostamattomat käyttäytymistä ohjaavat mallit vetävätkin naisia kahteen suuntaan. Ainakin niitä, joilla ei ole omasta takaa vahvoja ammatillisia tukiverkostoja sekä ammatillisen identiteetin samaistumiskohteita (=koko suku lääkäreitä jne). Kutsumuksen oman ammatillisen osaamisen kehittämiseen tulee olla todella vahvaa, että nämä pään sisäiset äänet eivät saa ylivaltaa. Usein saavat, mutta en väitä, että kotielämän arvostus olisi huono asia. Minuakin se vetää kovasti puoleensa. Huonoa se on, jos ”hyvän elämän” tai trendikkään ”slow lifen” viettäjät ovat vain toista sukupuolta. Siinä taas yksi naisansa sinänsä hyvässä paketissa.

Suomi on EU-vertailussa aika surkealla sijalla naisjohtajien määrässä. Erilaisia ohjelmia ja projekteja on pistetty pystyyn naisten tukemiseksi uralla eteenpäin. Samalla naiset kansoittavat koulujen ja yliopistojen penkkejä, ovat koulutetumpia kuin koskaan, mutta jämähtävät junnaamaan urallaan paikoillaan. Ja kyselytutkimuksissa vastataan, että perhe on ykkönen. Hienoa.

Minullekin jatko-opiskelu edustaa jotain sellaista järjestäytynyttä tukea, jota voin itse itselleni hankkia. Muualta kun sitä ei ole tultu tyrkyttämään. Miehillähän näitä epävirallisia mentoreita ja selänläiskijöitä riittää, jotka antavat kehittävää palautetta, jota kaikki ihmiset kehittyäkseen tarvitsevat. Vai onko sittenkin niin, että kun jotain oikein haluaa, sitä menee vaikka läpi harmaan kiven ja kaikki muu on selittelyä ?

Mitäköhän sitä sitten haluaisi? Siinäpä kysymys.

**

”Ei tarvitse tietää mitä joku tekee tietääkseen, onko se hänen kutsumuksensa, on vain katsottava silmiä ... sama haltioitunut ilme, tehtävän tuoma itsensä unohtaminen.” - W. H. Auden**

**

Tämmöisiä kirjoja:
Petri Virtanen ja Mikko Wennberg: Prosessijohtaminen julkishallinnossa. Edita 2005.*
Jari Stenvall ja Petri Virtanen: Muutosta johtamassa. Edita 2007.*
Mika Mannermaa: Jokuveli. WSOYpro 2008.**
Anja Nummijärvi: Palkkasyrjintä – Oikeudellinen tutkimus samapalkkaisuuslainsäädännön sisällöstä ja toimivuudesta. Edita 2004.***
Petteri Kilpinen: Liekeissä. Ajatus-kirjat 2008.***
Elisa Juholin: Viestinnän vallankumous – Löydä uusi työyhteisöviestintä.
WSOYpro 2008.***
Maija-Riitta Ollila: Lauman valta. Edita 2008.**
Pauli Juuti ja Petri Virtanen: Organisaatiomuutos. Otava 2009.*
Heli Arantola: Customer Insight – Uusi väline liiketoiminnan kehittämiseen. WSOYpro 2006.***

*) suosittelen kuntapäättäjille.
**) suosittelen kaikille, jotka haluavat lisätä ymmärrystään siitä, missä mennään (poliittiset päättäjät erityisesti).
***) suosittelen työelämän tai liiketoiminnan kehittämiseen.

Mukavuusalueen ulkopuolella

2009-03-10T23:08:00.013+02:00

Blogin päivitykset ovat jääneet viimeaikoina vähälle, mutta töitä on paiskittu, mikä tarkoittaa myös aivotoiminnan asettamista ihan toisille taajuuksille kuin mistä tässä tajunnanvirran suoltamisessa nyt on kysymys. Tänään olin mukana lopputyöstämässä erästä isoa tarjousta, jonka käsittelyn yhteydessä tuli puhetta "oman mukavuusalueen" ulkopuolelle menemisestä ja sen terveellisyydestä aina välillä.

En viitsinyt huomauttaa, että minä se liikun tässä lähes koko ajan oman mukavuusalueeni ulkopuolella... Kun tarkemmin ajattelee, olen liikkunut noilla hetteisillä mailla jo pidemmän aikaa....Mutta mielestäni tärkeintä on haastaa itseään ja vanhoja tuttuja tapoja toimia ja ajatella, kehittää itsestään ja kokemuksistaan sellainen keitos, jollaista ei ole toista ihan samanlaista.

Mikä se mukavuusalue edes on? Sellainen tuttu ja turvallinen osaamisalue ja neliö, jonka sisällä on mukava oleilla. Mutta kehittyykö siinä? Ei välttämättä. Kehittyminen vaatii sitä, että välillä ottaa myös riskejä, epäonnistuu, saattaa itsensä noloihin ja hankaliin tilanteisiin, mutta oppii niistä. Välillä aika rasittavaa, mutta sittenkin antoisaa.

Luin filosofi Maija-Riitta Ollilan kirjan "Lauman valta". Se oli kiinnostavaa pohdiskelua ihmisten laumasieluisuudesta ja siitä, että olemme sittenkin aika lähellä karvaisia serkkujamme. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja vaatii aikamoista sivistystä ja kultuurin kehittyneisyyttä, että asia olisi toisin. Alitajuiset olettamukset siitä, miten kussakin laumassa tai heimossa tulee käyttäytyä, ohjaa meidän elämäämme enemmän kuin huomaammekaan. Tämä näkyy politiikan valtapeleissä, työelämässä ja siinä, miten mediassa eri ihmisiä kulloinkin käsitellään.

Erityisen kiinnostavaa oli pohdinta siitä, miksi koulutettu urallaan etenemään pyrkivä nainen usein kokee itsensä jenginpetturiksi. Hahmoksi, joka rikkoo naislaumansa koodeja vastaan. Erityisesti näin on, jos nainen ponnistaa elämässä eteenpäin vaatimattomammista oloista. Silloin petturuus on vieläkin raskaampi rikos ja moni nainen potee huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä mitättömämmästäkin menestyksestään. Moni pohtii vakavissaan, että opiskelupaikan on täytynyt irrota jonkin virheen kautta tai että työpaikan saamiseen liittyy joku väärinkäsitys jne.

Ole siinä sitten valloittava ja itsevarmuutta uhkuva tarmonpesä, kun oma viiteryhmäsi haluaa murhata sinut (jos ei muuten, niin katsellaan). Lauman lait ovat merkinneet tietyn ruudun, minkä sisällä tulisi pysyä. Ja jos ei pysy, se uhkaa totuttuja kuvioita ja oletetun lauman yhtenäisyyttä. Laumojen maailmassa kaikenlainen uhkaava ja poikkeava aines pyritään poistamaan. Tämä selittää sen, miksi ihmisten on niin vaikeaa olla erilainen tai esittää erilaisia mielipiteitä kuin muut. Porukan ulos jättämisen pelko on peloista suurin. Itsenäisinkin erakko on sitä suhteessa muihin.

Se hyvä havainto kirjassa oli, että nykyään laumoja voi vaihtaa kuin paitaa. Jos jossain ei meno miellytä, sieltä voi lähteä pois. Niin käy erityisen epäterveissä yhteisöissä, joissa toiset antavat ja toiset saavat. Ne, jotka ovat jatkuvasti paaponeet niitä, jotka taas ovat saamapuolella hierarkian huipulla ja korjanneet kaikki muiden työn hedelmät, painavat aiempaa helpommin kytkintä. Kirjassa oli myös ajankohtaisten poliittisten mediatapahtumien pohdintaa sekä esimerkiksi SDP:n puheenjohtajavalintaprosessin ihmettelyä ja analyysiä. Kannattaa lukea.

Oman mukavuuslippulaivan ulkopuolelle kannattaa siis mennä seilaamaan. Se saattaa ärsyttää joitakin kanssaihmisiä (em. syistä), mutta kaikesta henkisestä vaivalloisuudestaan huolimatta lokeroimiskelvoton toiminta kehittää ihmistä sekä häntä ympäröivää laumasieluista yhteisöäkin. Emme asu enää luolissa - ainakaan kovin mielellään.

**

Käsityöraportti: Olen pitkästä aikaa päässyt keramiikan pariin ja työstänyt posliinisavesta lautasen ja pääsiäiskoristeita. Ne ovat kuivumassa ja odottamassa lasitusta. Myös puikkoja olen heilutellut parin rivin verran ja sitäkin enemmän suunnitellut erilaisten käsityöprojektien aloittamista. Sitten joskus.

Sesam aukene

2009-01-23T20:55:00.005+02:00

Viikkojen klikkailuputki ja power pointtien kanssa askarointi ovat ajaneet minut hiirikäden kouriin. Naprapaatti auttoi, mutta vielä jumittaa vähän. Tämän siitä saa, kun sauhuaa töiden kimpussa suo kuokka ja jussi-mentaliteetilla panostamatta taukoihin ja lepäilyyn. Työotettani kuvaa, että intoa on, muttei aina vielä niin paljon taitoa kuin haluaisin. Välillä tulee pyrittyä saranapuolelta sisään, kun aina ei tiedä miten se ovi aukeaa.

Ihanaa irtiottoa arjesta on luvassa viikonloppuna kun meillä alkaa tanssiharjoitukset show-tanssien SM-kilpailuihin. Tarkoitus olisi ottaa osaa Marco B:n ohjaamaan -80-lukulaiseen Flashdance-tyyliseen muodostelmaan. Ei ihan niin vakavaa hommaa kuin miltä kuulostaa. Kyseessä siis on ihka isojen aikuisten (=36+) sarja ja ihan tanssimisen riemulla mennään. Mutta jalan pitää kuulemma nousta ja piukeissa trikoissa hillutaan.

Sanainen arkkuni on tyhjentynyt niin totaalisesti noihin PP-diohin, etten jaksa ryhtyä mihinkään syvää luotaaviin yhteiskunta-analyyseihin nyt tässä. Nykyistä yhteiskunnallisen ajatuksen juoksuni tasoa kuvaa seuraava päivän polttava ongelma, jonka otan tässä lopuksi esille: Nimitäin ihmisten junaovikäyttäytymisen.

Oma hämmästelyni aihe on koko pienen ikäni ollut se, miksi ihmiset avaavat oven lähijunissa väärään suuntaan. Nyt taas junamatkustajana tämä ongelma on lävähtänyt silmilleni. Minua järkyttää syvästi, kun junan välikkö on tupaten täynnä ihmisiä ja penkkipuolelta joku lähtee punkemaan ovea väkijoukon päälle. Oven saa nimittäin avattua myös vetämällä sisäänpäin.

Jos itse olen sattunut oven avaajan paikalle, tempaisen sen aina auki näyttävästi – ihan opetusmielessä ja muille opiksi ja ojennukseksi. Mutta oppi ei ole mennyt perille. Ovea tungetaan ihan väärään suuntaan ja pienestä raosta sitten suikkelehditaan ulos miten kuten eteenpäin könyten. Missioni ovien kimpussa siis jatkuu. Oma haasteeni uusien työtehtävien kohdalla on ihan vastaava. Ei saranapuolelta, vaan siististi oviaukosta.

Pehmeää laskua jouluun

2008-12-23T14:55:00.006+02:00

Kohta alkaa joulu, mutta vielä hetki töissä. Tässä joulutunnelmaa Sofiankadulta tänään päivällä. Hämyisää, utuisen harmaata ja ihanan jouluista. Jotain lumihiukkasten tapaistakin leijui viimassa. Mitään sen tunnelmallisempaa en tiedä kuin Helsinki jouluna – myös lumettomana harmaana ja paljaana jouluvalojen kera. Ja tietenkin oma koti jossa vietämme aina jouluaaton. Kasa kirjoja mielessäni jään vähäksi aikaa joulutauolle, mutta vain hetkeksi. Lomaa ei vielä ole uudessa työssä kertynyt ja työ kutsuu heti joulun jälkeen.

Kalenterini on nyt tyhjentynyt kunnallisista luottamustoimista. On kutkuttavaa keskittyä kunnolla työni sisällään pitämiin kehittämistehtäviin. Olen huomannut, että minulla on valtavasti kehittämisideoita, joista olen tehnyt erilaisia aloitteita ja esityksiä vuosien varrella, mutta jotka eivät ole läheskään kaikki johtaneet valtuuston tai eduskunnan pulpetista käytännön toimiin. Useat niistä liittyvät julkisten palveluiden kehittämiseen ja asiakaslähtöisyyteen.

Kerrankin voin ihan oikeasti tehdä jotain konkreettista itse tärkeänä pitämieni asioiden eteen. On sinänsä outoa, että tämä onnistuu paremmin uudessa roolissani konsulttina kuin luottamushenkilönä, jonka päätehtävänä on luottaa. Tähän teemaan liittyen mielessäni muhii myös kirjahanke, mutta siitä myöhemmin lisää.

Vapaaehtoistehtävistä jäljellä on Espoon Diakoniasäätiön valtuuskunnan puheenjohtajuus, joka on suhteellisen tuore ja hyvin kiinnostava tehtävä. Espoon Diakoniasäätiö tekee työtä parantaakseen erityistukea tarvitsevien henkilöiden hyvinvointia ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Nettisivuillamme todetaan, että säätiön tavoitteena on mahdollistaa tuen tarvitsijoiden elämän kokonaisvaltainen hallinta ja eheytyminen. Tämän toteutumiseksi säätiö tarjoaa asumis-, työ- ja yksilövalmennuspalveluita, mielenterveys- ja päihdekuntoutusta sekä tekee ehkäisevää perhetyötä.

On hienoa saada olla mukana tällaisessa työssä. Asunnottomille suunnattu säätiötalohanke on tärkein projektimme ja taloa on suunniteltu omalle asuinseudulleni Kauklahteen. Taloon tulee asuntoja asunnottomille, mielenterveysongelmaisille ja muistihäiriöisille vanhuksille. Hanke on herättänyt kiivasta vastustusta lähinnä Kauklahden asuntomessualueen uusissa asukkaissa. Pelkoja on kovasti talon uusista asukkaista, joita pidetään naapuruston elämää uhkaavana epämääräisenä aineksena.

Minä kuitenkin puolustan asunnottomien oikeutta ihmisarvoiseen elämään silläkin uhalla, että kaikki eivät siitä jaa kiitosta. Hankkeemme on sen verran hyvin mietitty, ettei uusista ihmisistä pitäisi olla uhkaa muiden elämälle. Ympärivuorokautinen valvonta ja nollatoleranssi rellestyksen ja juopottelun suhteen takaa sen. Olemme suunnitelleet taloon myös jonkinlaista yhteistä olohuonetta ja kohtaamispaikkaa alueemme asukkaille – joko kahvilaa tai ruokapaikkaa – joten tarkoitus on olla hyödyksi myös Kauklahtelaisille ja vahvistaa alueen yhteisöllisyyttä.

Kokonaan toinen asia on, että monilla asuntonsa muutama vuosi sitten kalliiseen hintaan hankkineilla perheillä on aito huoli heikentyvistä talousnäkymistä, oman asuntonsa arvosta, tiukkenevista työnäkymistä sekä asuntolainojen taakasta. Tämä huoli ja pelko heijastetaan herkästi oman elämänpiirin ulkopuolelle. Erilainen naapuri on helppo kohde ja oman pahan olon ja epävarmuuden purkukanava. Olisi hyvä miettiä, miten tämän huolen tiedostaa ja miten itse kukin pystyy käsittelemään sitä mielessään.

Samalla näin jouluna olisi hyvä miettiä omaa suhdetta lähimmäisiin ja erityisesti niihin, joiden elämän rakennuspalikat eivät ole alku- tai välivaiheen jaossa menneet ihan kohdalleen. Sopivalla tuetulla asumisella voidaan estää ongelmatapausten pahimmat kadulla hillumiset ja se on lopulta kaikkien etu.

**

Muista tehtävistä jatkan HOK-Elannon edustajistossa ja hallintoneuvostossa sekä tanssiharrastukseni parissa joka on poikimassa osallistumisen 36+ sarjassa Street- ja showtanssin SM-kisoihin ensi kesäkuussa. Kyseessä on muodostelma, jonka koreografiasta pitäisi Marco Bjurströmin vastata, kunhan tässä ensi vuoden puolella päästään alkuun. Odotan innolla, mihin sitä vielä taipuu.

Hempeää Joulua ja Uteliasta Uutta Vuotta 2009!

**

Kuva: Susanna Rahkonen 23.12.2008

Vapautunut

2008-12-12T01:02:00.006+02:00

Tällä hetkellä on oikein mukavaa mennä aamulla junalla töihin (=kunnon ihminen kulkee julkisilla), kävellä ihmisruuhkassa massan mukana, napata höyryävä kahvimuki käteen kioskista ja tepastella työpöydän ääreen. Ei haittaa, vaikka on pimeää ja aamulla vähän väsyttää. Rautatieasemassa on tunnelmaa. Arjen estetiikkaa, ääniä, ihmisvirtoja ja pulun jätöksiä. Sama koskee myös Kamppia, sillä kunnon ihminen kulkee välillä myös bussilla.

Tämän tavallisuuden ja työelämän ylistyksen keskellä tulee silti välillä vastaan outoja käsityksiä, joiden mukaan Arkadianmäellä istuminen on joidenkin mielestä istumista kiven sisässä sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis jos asiat ymmärtää totaalisen väärin.

Ja minä olen istunut siellä kahdeksan vuotta, joten sapettaa joskus. Työelämässä kun noita vuosia ei lueta aina hyväksi (varsinkin jos puolue ei miellytä), vaan vuodet otetaan työkokemuksesta pois tai sitten kyseinen ajanjakso vetää osaamisen jopa miinuksen puolelle. Ikään kuin lainsäätäjiksi valitut olisivat joutuneet eräänlaiseen aivojen pehmittämöön, josta ei tulla ulos kovin fiksuina. Tai oletushan on monilla, ettei paikkaan oleteta fiksujen edes ajautuvan. Jälleen väärä väite, vaikka sirkukseltahan tuo paikka joskus vaikuttaakin.

Sotkeutuminen politiikkaan on joidenkin mielestä sellainen poltinmerkki, joka ei lähde pois kulumallakaan, vaikka rooli muuttuu kansalaisten edustajasta siviilihenkilöksi. Ikään kuin tämän heimon edustajille ei olisi enää koskaan kykyä mihinkään muuhun kuin poliittiseen vehkeilyyn, kotiinpäin vetoon ja agitointiin. Siis aina ja kaikkialla sekä täysin kritiikittömästi ja harkintakyvyttömästi.

Hyvin surullista. Vai ovatko mielipiteettömyys ja sitoutumattomuus niin suuria hyveitä, että poliittiseen ajattelutavan julkinen ääneen sanominen ihan oikeasti on osoitus vähän vinksallaan olevasta mielenlaadusta? Siis sellaisesta ihmisestä, joka ei missään eikä koskaan kykene objektiiviseen ja järkiperäiseen toimintaan eikä itsenäiseen ajatteluun, vaan elää hallitsemattomien poliittisten viettiensä vallassa. Tähän liittyy monen kansalaisen toistama ajatus, jonka mukaan politiikassa toimivat ottavat jotain kummallisia käskyjä vastaan jostain korkeammalta taholta. Enkä tarkoita mitään uskonnollista ylijumalaa, vaan jonkinlaista oman poliittisen liikkeen Herra Isoherraa, jota tässä haetaan.

Olen karistellut edellisen elämäni tomuja harteiltani ihan tietoisesti ja mukavalta tuntuu. Silti tiukassa olevat kummat käsitykset nostavat aina välillä pientä päätään ja heittävät varjoa uuteen normaalisusannan leppoiseen elämääni (on kyllä kiirettäkin, mutta erilaista kuin ennen). Viesti entiseltä kollegalta vahvisti, että näitä hämäriä ennakkoluuloja kohtaavat muutkin ”lusimassa” olleet. Joidenkin kohdalla voi puhua jopa kielletystä työsyrjinnästä (josta moni kuuli ensimmäisen kerran vasta Johanna Korhosen tapauksen yhteydessä). Yhdenvertaisuuslakihan sanoo selkeästi, ettei ketään saa asettaa työelämässä eri asemaan esimerkiksi poliittisen mielipiteensä takia. Sitä kuitenkin tapahtuu eikä fiksu työsyrjijä jää siitä kiinni. Hyvää osaamista valuu hukkaan.

**

Tällä hetkellä olen kuitenkin eräänlainen poliittinen paimentolainen. Eli jotain pientä perää noissa hämärissä käsityksissä on, koska itsellenikin tulee kiusaantunut olo puolue-sanan kohdalla ja tietyn kolmikirjaimisen kirjainyhdistelmän yhteydessä. Missä on jatkuvassa liikkeessä oleva, keskusteleva, asiantunteva, idearikas, sosiaalisesti vastuuntuntoinen, eettinen ja avarakatseinen liike? Sellainen hanke, jossa itsenäisesti ajatteleva asiaorientoitunut ihminen viihtyy hampaita kiristelemättä ja työpätevyyttään menettämättä? Sitä odotellessa annan kenkieni kopista rautatiehallin ihmisvirrassa. Aika monta vuotta menee.

**

Kuva Mikko Mäklin. Ruokki lähdössä lentoon.

Järjestäytynyttä elämää

2008-11-30T15:44:00.004+02:00

Uusi työ Net Effectissä on imaissut mukaansa siinä määrin, etten ole ehtinyt kirjailemaan blogiini enkä ehdi nytkään sen kummemmin. Perjantaina vietimme pikkujouluja venäläiseen tapaan. Hauskaa oli ja pääsin havainnoimaan suomalaista pikkujoulutunnelmaa myös yli tunnin pituisessa sateisessa taksijonossa Helsingin keskustassa. Siinä eräs siististi pukeutunut 59-vuotias mies ns. tipahti kesken kaiken ja erinäisten välivaiheiden jälkeen herralle tuli noutaja poliisiauton muodossa. Ei käy kateeksi. Ambulanssien ja poliisien välimaastoon tarvittaisiin todellakin kännijoukot, jotka kuskaisivat ihmisiä selviämisasemille tai koteihin ja lähettäisivät sitten laskun perään pienen alkoholin vaaroista kertovan konsultaation kera.

Nyt lopetan, koska Leo (8v) haluaa päästä koneen ääreen kirjoittamaan joulutarinansa päätökseen. Sellaisen, jossa possu karkasi, koska oli joutua joulukinkuksi. Odotan mielenkiinnolla, miten tarina päättyy. Kerron siitä sitten lisää, kun se valmistuu.

**

Kuva Elsan tanssiesityksestä vuoden takaa.

Outo hiippari

2008-11-11T12:19:00.008+02:00

Pimeää, tuulta ja sadetta. Luonto panee parastaan ja itsekin yritän parhaani mukaan. Jäljellä on (kunnallis)poliitikkourani loppuhenkoset ja uuden työn aloitus. Hektistä menoa loppuvuosi. Keskiviikkona alkavat Espoon kaupungin budjettineuvottelut ja muutenkin valtuustotyön loppumetreille on ympätty paljon isoja asioita. Onneksi minun päänsärkyni ei ole lautakunta- ym. paikkojen jakaminen. Niitä neuvotteluja käyvät muut henkilöt.

Aloitan ensi maanantaina Net Effect- nimisessä yhtiössä konsultin tehtävissä ja heti minut työnnetään Mikkelin junaan. On mielenkiintoista aloittaa kokonaan uudessa tehtävässä, jossa kuitenkin on paljon tuttua. Pääasiassa työni liittyy hallinnon ja työyhteisöjen kehittämiseen. Tehtävät liittyvät organisaatioiden uudistumisen ja muutoksien tukemiseen sekä työhyvinvoinnin, työn- sekä työyhteisöjen kehittämiseen. Yhtiön tehtäviin kuuluvat mm. valmennus, koulutus, konsultointi sekä arvioinnit ja selvitykset valtion- ja kunnallishallinnossa sekä järjestökentällä. Lisätietoa Net Effect Oy:stä tästä.

Nyt vain mietin, miten sovellan uutta leppoisaa elämänasennettani tässä kuviossa. Kaipa yritän Tyylikkään köyhälyn taito-kirjan oppeja noudattaen suhtautua työhöni leikkisästi. En tarkoita, että löisin hommat lekkeriksi. Ei suinkaan. Mutta kun työnteon pääsyy on minulla itse tehtävät ja niiden mielenkiintoisuus, eikä se, saavuttaako työn avulla maallista mainetta, rahaa tai kunniaa, työhön ei tarvitse suhtautua väkinäisesti hampaat irvessä pinnistäen. Kaipa tähän vaikuttaa se, etten edes hakenut ko. tehtäviin, vaan minut haettiin niihin. Se on ihan hyvä lähtökohta.

Kaiken tämän keskellä päässäni muhii jatkoa kirjalleni Valta istuu sohvalla. Aikataulu vain on hyvin vanuttunut. Sen olen jo päättänyt, että kirjani kannen väriksi tulee pinkki. Tärkeimmät asiat siis ensin.

Maanantai-aamun keramiikkatunnit joudun lopettamaan, mutta yritän silti jatkaa jossain muodossa niitä. Posliinisavea on kotona ja moni työ odottaa lasitusvaiheessa. Tanssi jatkuu Marco B:n johdolla tiistaisin ja ilmoittauduinpa jopa mukaan ryhmään, joka valmistautuu ensi toukokuussa Tampereella pidettäviin tanssikilpailuihin aikuisten sarjassa.

Sen sijaan ryhmäliikuntaohjaajan työt Fysioline Precare Oy:ssä päättyvät. Tänään pidän viimeisen tuntini Tapiolassa.

Outo hiippari lopettaa siis oudoimmat hiippailunsa ja sosiologiset kokeilunsa. Mutta hauskaa on ollut ja monet naurut on tullut naurettua kuvitteelliseen partaani tässä matkan varrella.

**

Kuva ei ole keskustan puoluekokouksesta vaan ainoasta tanhukokemuksestani, joka sijoittuu muinaisille lukiovuosilleni Helsingin II Normaalikoulussa.

Raakaa lihaa

2008-11-04T13:52:00.008+02:00

Kuvassa on keskimmäisen lapseni, eli 8-vuotiaan Leon ja hänen kaverinsa Jamilin kirja nimeltä ”Raakaa lihaa!” Alaotsikkona vielä: ”Varoitus tosi raakaa”. He ovat siis aloittaneet esiinmarssinsa kirjallisiin piireihin kauhugenreen kuuluvalla teoksellaan.

Innoittajana toimi opettajan antama tehtävä kirjoittaa kummitustarina. Pojat piirsivät kirjaan myös kuvat ja kannen ja kaavailivat myyvänsä teostaan euron kappalehintaan. Myös elokuva samasta aiheesta on suunnitteilla. Tarina luettiin koulussa ja minua hieman hirvitti, mitä opettaja mahtaa tuumata lastemme virikkeistä, mutta muut oppilaat pitivät kovasti ja ilmoittautuivat mukaan poikien ”kirjallisuuspiiriin”. Uusia kauhutarinoita on siis luvassa.

**

Minä taas olen lueskellut kirjamessuilta ostamaani kirjaa ”Tyylikkään köyhäilyn taito”. Kirjan kirjoittaneella Kreivi Alexander von Schönburgilla ja hänen perheellään on viidensadan vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä. Tämä köyhäily on kuitenkin kaukana leipäjonoista ja henkisestä osattomuudesta, vaan on sukua kahviloissa istuskelun ja luovan joutilaisuuden ideaalille. Kyseessä on uusi suuntaus, joka on silkkaa boheemia elitismiä. ”Tulevina aikoina paremman elämän salaisuus on itsenäinen elämäntyyli” ja minuun tämä trendi uppoaa täysin.

Minunkin boheemielämänfilosofiaani nimittäin kuuluu täydellinen riippumattomuus ja elämästä nauttimisen taidon jatkuva jalostaminen. Keskity elämää sulostuttaviin asioihin ja siivoa latistavat ja tympeät seikat elämänpiiristäsi – siinä oma oppini. Moni tosin on niin sidoksissa asuntolainojen ja työelämän käytännön liekanaruihin, ettei heittäytyminen oman elämän herraksi ole niin helppoa. Mutta mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Suurimmat esteet ovat omassa päässä. Tavoitteista luopuminen on kaiken avain – kun se hulppea asunto tai lomamatka on saatu niska limassa raataen, vallitsee kumma tyhjiö. Kannattiko? Ei välttämättä. Mutta elämästä nautiskelu kannattaa aina.

Toinen kirjamessuilta hankkimani kirja on Kalle Haataisen ”Ei voisi vähempää kiinnostaa”. Eli kirjoituksia nihilismistä. Tässä kirjassa taas kerrotaan ajastamme, joka on hylännyt Suuruuden, Kauneuden ja Totuuden ja korvannut ne pienuudella, passiivisuudella ja laiskeanpulskealla ”mitä se mulle kuuluu”-asenteella. Tämän lukeminen on vielä kesken, mutta jotain hyvin vetoavaa tässäkin pohdinnassa on.

Nämä kaikki mietteet ovat jotain sellaista, jotka liittyvät kuntavaalien jälkeisessä hämmennyksen tilassa käytyyn keskusteluun. En tosin tiedä ihan tarkkaan miten, mutta kun se valkenee, palaan siihen joskus myöhemmin.

Ainakin se on selvää, että puolueuskollisuutta synnyttäviä siteitä on yhä vaikeampi ylläpitää. Vapaat yksilöt haluavat olla vapaita tulemaan ja menemään – entisenlaiseen yhteisöllisyyteen kuuluvaa pakottavaa tarvetta kuulua johonkin puolueyhteisöön, leiriin tai lahkoon ei ole enää olemassa. Ja minusta se on vain hyvä asia. Helppo se ei ole.

Siksi se, että joku nyt kritisoi ja käy keskustelua puolueen tilasta, on ihan taivaanlahja siihen verrattuna, että ihmiset yksinkertaisesti nostavat kytkintä ja häipyvät muualle. Pahin visio on se, että vain ne, joilla on joku poliittinen luottamustehtävä tai työ politiikan liepeillä, pitävät kivaa keskenään ja kannattelevat rakenteita pystyssä oman itsensä takia.

Ne, jotka haluavat toimia pyyteettömästi yhteiseksi hyväksi, menevät helposti jonnekin, missä se onnistuu iloisemmalla ilmeellä ilman ylimääräisiä kivireen vetorasitteita. Ja kyllähän ihmiset ovat valmiita kovaan työhönkin, kunhan vain asia on hyvä ja päämäärä yhteinen. Kohteita riittää erilaisissa kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä pilvin pimein.

Puolueille tosin käy huonosti, jos hyvikset lähtevät ja pahikset jäävät.

Tuulet puhaltaa

2008-10-27T18:41:00.000+02:00

Syysmyrsky puhalsi valtuustot uusiksi. SDP:n huonoin tulos 50 vuoteen ei ole mikään torjuntavoitto, ellei sitten odotukset puolueen johtoportaassa olleet vieläkin matalammalla tasolla. Ilmeisesti olivat, sillä Jutan olemus kieli suuresta helpotuksesta. No pahemminkin olisi tietysti voinut mennä ja varmasti oloa helpotti se, että keskustalla meni vielä surkeammin.

Pääkaupunkiseudulla demareilla meni kertakaikkisen huonosti ja se on huono ennuste tulevaisuutta ajatellen. Muualla Suomessa maailma etenee vielä vanhoja latujaan, mutta pääkaupunkiseudun urbaanit, nuoret kaupunkilaiset omaksuvat uudet tavat ensimmäisenä. Toisaalta urbaanialueella on myös uudenlainen massa ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä ja jäämässä menestyjien jalkoihin.

Kauniit ja rohkeat-osastolla voiton vei kokoomus, maailmanparantajaosastolla vihreät ja turhautuneet muutoshaluiset-osastolla perussuomalaiset. Nyt viimeistään SDP:n johdon tulee vankistaa pääkaupunkiseututason kysymysten osaamista, analysointia ja käsittelyä yhdessä Helsingin, Espoon ja Vantaan demareiden kanssa. Sama viesti tuli jo eduskuntavaaleista, mutta kaikki laitettiin Niinistön menestyksen piikkiin. Niin se ei kuitenkaan ollut, vaan kyseessä on syvällisempi muutostrendi, joka tulee vihdoin ottaa SDP:n johdossa tosissaan. Siis vaikka itse asuisikin kehä III:n ulkopuolella.

Seudullamme asuu miljoona ihmistä ja sen pitäisi näkyä myös ylimmän tason politiikassa. Puolueen tutkimus- ja asiantuntijaresursseja tulee ohjata pääkaupunkiseutukysymyksiin ihan erikseen. Asuminen, joukkoliikenne, ihmisten osallisuus ja osattomuus, väestön terveys- ja elintapaerot, maahanmuuttajakysymykset sekä moniongelmaisuuden kasautuminen ja ovat asiaryppäitä, joihin pitäisi tarttua.

Itse en nyt enää ollut ehdolla, koska viisi kautta tätä talkootyötä on ihan hyvä määrä yhdelle ihmiselle yhteen putkeen. Minun muutama äänestäjä on viestittänyt äänestäneensä nyt vihreitä; joten osaskin jotenkin uumoilla tulosta. Se yllätti, että muutos oli kerralla näin raju. Loppuvuosi mennään vielä vanhalla valtuustolla, mutta tulos alkaa heti näkymään loppukauden päätöksenteon yleistunnelmissa.

Minusta on hyvä, että Soinin porukka näyttää nyt, mitä ovat ne asiat ja muutokset, joita he oikeasti ajavat. Minulle Soinin puheista ei ole jäänyt näiden vuosien aikana mikään muu mieleen, kuin hupaisa leukailu ja yleinen valtakritiikki. Paitsi että metro-niminen liikkumisväline on ilmestyskirjan peto, samoin kuin EU-niminen yhteistyöjärjestely.

**

Kuvassa keramiikassa tekemäni kahvimuki ja lautanen. Näitä on minulla kokonainen sarja.

Espoon Ruusu

2008-10-22T11:25:00.004+03:00

Olen ollut mukana työstämässä Espoon demareiden nettilehteä, joka on aivan uunituoreena nyt netissä. Lehdessä on ajankohtaista asiaa taloudesta, kuntien välisestä yhteistyöstä, kaupunkirakentamisesta ja monesta muusta. On Espoo-asiaa ja yleispolitiikkaa. Lehdestä löytyy mm. kysely kaupunginvaltuuteillemme, jossa kukin kertoo oman asuinalueensa hyvistä ja huonoista puolista sekä jokainen antaa oman menovinkkinsä Espoosta. Se kannattaa ulkopaikkakuntalaistenkin katsoa.

Lehteen tästä: Espoon Ruusu 3/2008.

**

Kuva United States Capitol-rakennuksesta; siis Yhdysvaltain kongressin katosta. Ei liity mitenkään tähän teemaan, mutta hieno katto.

Luistelua

2008-10-14T00:37:00.005+03:00

Viides ja viimeinen valtuustokauteni lähenee loppuaan ja Uutispäivä Demari luulee kaikkien näiden vuosien jälkeen (ks. Olli Hellan artikkeli 13.10. sivulla 8), että olen Susanna Rahkamo. Missä on Petri Kokko, kysyn vaan? No ei siinä mitään, luistelu on kivaa, mutta politiikassa lipsuminen ei.

Tänään siis oli valtuuston viimeinen vaaleja edeltänyt kokous ja vaalikuumetta oli ilmassa. Kokouslistamme olikin putsattu vaikeista asioista ja pääsimme suhteellisen aikaisin kotiin. Kävimme myös budjetista lyhyen lähetekeskustelun kahden minuutin pikakelauksella. Valtuustoaloitteeni sähköisistä ilmoitustauluista oli myös käsittelyssä ja toivomukseni asian jatkovalmistelusta hyväksyttiin yksimielisesti.

Lisäksi ryhmäni päätyi lopulta ottamaan kantaa Espoon jätevedenpuhdistamon sijaintipaikkaan. Asiaahan on palloteltu valmistelukoneistossa ja lehtien palstoilla yli vuoden päivät ja YVA-selvityskin on ollut lausuntokierroksella lautakunnissa, asukkaat ovat osallistuneet Espoon veden työpajoihin ja niin edelleen. Valtuustoryhmämme käsitteli asiaa viime maanantaina, jolloin paikalla oli kaupungin YVA-lausuntoa valmistellut ympäristötarkastaja sekä Pro Sammalvuori-liikkeen edustajia.

Viikko sitten ajattelimme ryhmässä, että lopullinen päätöksenteko voisi jäädä vaalien jälkeen valitulle valtuustolle. Oma pelkoni on nimittäin koko ajan ollut se, että asiaa yritetään runnoa läpi vanhan väistyvän valtuuston kokoonpanolla viimeisen kokouksen viimeisinä minuutteina jouluillallisen höyrytessä jo pöydässä. Ja pahimmillaan käärittynä vieläpä ties mihinkin joulupakettiin.

No tulimme ryhmän jäsenten kesken sitten toisiin aatoksiin, kun niin moni valtuustoryhmämme jäsen toivoi selkeyttä tilanteeseen. Vaalikentillä asia on herättänyt hämmennystä ja äänestäjät ovat kyselleet, mitä mieltä olemme. Nyt kun vielä näyttää siltä, että asiassa yritetään hoppuilla, on reilua, että ryhmän kanta kerrotaan ennen vaaleja. Samaa toivon nyt myös Kokoomukselta. Tässä kannanottomme:

"Espoon sosialidemokraattisen valtuustoryhmän mielestä jätevedenpuhdistamopäätöstä tehtäessä tulee kunnioittaa asukkaiden näkemyksiä. Asukasnäkemys sekä selvitykset hankkeen ympäristövaikutuksista ja kustannuksista osoittavat, että jätevedenpuhdistamon varteenotettavin sijaintipaikka on Suomenoja."

Valtuuston talousarvion lähetekeskustelussa käytin alla olevan kaksiminuuttisen. Lopullinen budjettiesitys tulee ulos marraskuun alussa ja budjettineuvottelut ovat viikolla 46. Puheenvuoroni tämän illan keskustelusta on siis tässä:

"Valtakunnan tasolla sosialidemokraatit ovat vaatineet, että hallituksen kaavailemat veronalennukset tulee puolittaa. Käyttämällä nämä rahat investointeihin ja kuntien palveluihin, ostovoima kasvaa enemmän kuin vastaavan suuruiset veronalennukset aikaansaavat vaikeutuvassa taloustilanteessa.

Investointien ja ostovoiman kasvattaminen voi auttaa bruttokansantuotteen pysymistä plussalla vuonna 2009.

**

Heikentyvien talousnäkymien edessä ei ole paniikkiratkaisujen aika. Panikointi voi vain syventää talouden laskusuuntaa. Rakentamiskustannukset tulevat todennäköisesti laskemaan. Samalla rahalla saadaan vuonna 2009 siis selvästi enemmän kuin nyt. Espoossa on elintärkeitä koulujen ja päiväkotien rakentamis- ja saneerauskohteita, joita voidaan nyt aikaistaa. Ainakaan niitä ei pidä lykätä kaupungissa, jonka väkiluku ja lapsiluku kasvaa. Näköpiirissä ei ole kasvun pysähtymistä ja lakejakin pitää noudattaa.

Tärkeää on myös puolustaa opetuksen määrärahoja, muistaa kouluterveydenhoito, psykologit ja tukiopetus sekä kerhot ja koulutilojen maksuton käyttö lasten harrastustoimintaan. Viime laman jälkilaskua on maksettu kalliisti lasten ja nykyisten nuorten aikuisten pahoinvointina. Nyt ei pidä syyllistyä tällaiseen väärin säästämiseen.

Laskusuhdanteen edessä pitää olla malttia. Kauniit puheet ennaltaehkäisystä testataan näinä aikoina, jolloin paniikkinappula on liian helppo, mutta tuhoisa ratkaisu."

Vihreää vaalikoneessa

2008-10-01T13:02:00.009+03:00

Kävin juuri Ylen vaalikoneessa. Tavallisena riviäänestäjänä vastailin nopeasti selkäytimestä ja osittain intuition mukaan. Tosin tieto lisäsi myös vastaamisen tuskaa, koska useimmat kysymysvaihtoehdot olivat mahdottomia. Päätöksenteko ja tulevaisuuteen vaikuttaminen ei ole yhtä yksiulotteista kuin vaalikoneen joko-tai- ruuduissa. Vaalikoneet ovat ehdokkaille siksi kinkkisiä. Mukana on syytä olla, mutta toisaalta ei tee mieli alistua kysymysten epätodellisen suppeaan valikkoon.

Osa valitsee turvallisen keskitien, osa ei. Minä sain tällä ensi yrittämällä vastaukseksi pitkän rivin vihreitä. Ilman painotuksia, ilman taktikointia. Ensimmäiseksi vaihtoehdokseni tuli Tiina Elo. Katsoin hänen kotisivujaan ja löysin paljon yhtäläisyyksiä, ainakin henkilöhistoriasta. Ikä on lähes sama, hän on muuttanut lapsena Helsingistä Espooseen (samoin), saanut ensimmäisen lapsensa vuonna 1998 (minä 1997), harrastaa jumppaa (sama täällä), ollut kasvissyöjä lukioajoista (kuten myös, tosin nykyään vähän laajemmalla ruokarepertuaarilla) jne, jne.

Kovin paljon erimielisyyttä en Tiina Elon kanssa löydä, paitsi yhdestä asiasta. Villa Elfvikin luontotalon säilyttämisestä Tiina Elo kiittää Espoon vihreitä, mutta 1980-luvulla he olivat Espoon valtuustossa niin pieni joukkio, että väitteessä on (sinänsä ymmärrettävää) liioittelun makua. Oma äitini Marja Rahkonen nimittäin oli demarivaltuutettuna henkeen ja vereen Villa Elfvikin ja monen muun kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen suojelun edistäjä (mm. Karhusaari ja Albergan kartano). Taisi tehdä aloitteitakin. Minä pääsin mukaan valtuustoon siinä vaiheessa, kun Albergan kartanon kohtalosta päätettiin.

Espoon vihreiden kantaäiti Merva Mikkola (vihr) tosin mainostaa kaikille äitiäni enemmän vihreänä elämäntavoiltaan ja arvoiltaan kuin moni vihreä itse, joten ei kai tässä mitään ihmeellistä ole….

**

Minun äänestyspäätöstäni yksi vaalikonehetki ei ratkaise, mutta siitä on hyötyä niille, jotka eivät ole politiikan aktiiviseuraajia. Lisäksi pääsee tutustumaan ehdokkaisiin, joita ei muuten juurikaan tunne.

Minulla on kunnallisen vaikuttamisen suhteen viimeiset hetket käsillä ja on mielenkiintoista seurata asioita hyvin sisältä, mutta toisaalta jo vähän ulkopuolisin äänestäjän silmin. Oma vaalimittani on täysi, mutta on hienoa katsoa, kuinka ehdokkailla riittää intoa ja energiaa. Yksi sellainen on oma isäni, Jarkko Rahkonen, joka nyt ensimmäistä kertaa antaa oman laajan kokemuksensa ja tietomääränsä äänestäjien käyttöön. Virtaa ja ajatuksia riittää niin että vierestä katsottuna hengästyttää.

Helsingistä valtuustoon pyrkii demareista mm. nuori vihainen nainen Elina Aaltio, jonka rohkeutta ihailen. Vantaalta kannustan valtuustoon energistä ja nuorta kuluttaja- ja ympäristöaktiivia Juha Beurlingia. Espoossakin on hyviä nuoria demareita tarjolla; Sonia Meltti, Inari Juntumaa ja monia muita. Valinnanvaraa kyllä riittää.

**

PS: Tein myös Helsingin Sanomien ja Länsiväylän vaalikoneet ja niistä tuli taas eri nimiset ihmiset kärkeen. Jälleen vihreitä, mutta demareitakin löytyi jo ihan kärjen tutumasta, myös lähisukua.

**

Kuva viime kunnallisvaaleista Espoon Läkkitorilta, silloin kun vaaliteltalla jaksoi vielä hymyilyttää.

Maalissa

2008-09-21T23:07:00.007+03:00

Tänään juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Osallistuin siis Espoon ensimmäiselle Rantamaratonille ja tapahtuma oli oikein onnistunut. Sää oli mitä hienoin ja reitti toimi hyvänä kotiseuturetkenä. Ensin Keskuspuiston mäkistä metsämaastoa ja sitten 12 kilometrin kohdalta rantaan. Ja sitä rantaahan sitten riitti ja riitti.

Aika oli viisi tuntia ja joitakin minuutteja päälle ja kohtuullinen siihen nähden, että juoksun edetessä podin mystisiä vastanväänteitä. Urheilujuoma ei kai sitten sopinut tai jotain.

Mutta hyvin kuitenkin meni ja olen tyytyväinen, että jaksoin juosta 42 kilometriä eikä tarvinnut ylittää maaliviivaa ryömimistekniikalla. Ja sekin on plussaa, ettei ole irronneita ruumiinosia tai muitakaan vammoja. Ihan voittajafiilis.

**

Tässä linkki tulossivuille, jossa näkyy videokuvana maaliintuloni.

Irti penkistä

2008-09-10T11:59:00.003+03:00

Tässä alla on puheenvuoroni, jonka käytin valtuuston viime maanantain kokouksessa. Puimme siellä tulevan talousarvion valmistelua ja tämän vuoden rahan käyttöä. Valtuustokauden loppu häämöttää enkä ole enää ehdolla uuteen valtuustoon. Viisi kautta ja 20 vuotta riittää tällä erää enkä aio pyrkiä Guinessin ennätysten kirjaan pitkällä putkella Espoon valtuuston penkissä.

Muutenkin olen koettanut irrottaa ahteriani penkistä aktiivisesti viime aikoina (näkyy myös blogipäivitystiheydessä). Juoksulenkit, jumppaohjeukset sekä tanssitunnit ovat pitäneet siitä huolen. Eilinen oma jumppa ja illan Marco Bjurströmin tanssitunti ja siihen perään pidetty power stretch-tunti olivat varsinaista mannaa keholle.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa pilates-kurssit ja syksyinen luonto - enemmän kuin kuntatalous ja paperipinot. Sienipiirakkakin onnistui mainiosti sunnuntain kanttarellisaaliista. Rantamaratonista en uskalla puhua mitään ennenkuin se on takana. Ainakin viimeinen pitkä lenkki sujui hyvin. Nyt vain hissutellaan siihen asti ja yritetään pysyä terveenä.

Puheenvuoroni valtuuston kokouksessa 8.9.2008:

Taloudesta

Esityslistassa todetaan maamme talousnäkymien heikentyvän voimakkaasti kuluvana vuonna. Suomen BKT:n kasvu on hidastunut viimevuoden 4,4 prosentista 2 prosentin pintaan. Suomen inflaatio on pahin yli kymmeneen vuoteen ja lähestyy 5 prosenttia vuoden lopussa. Puolueeni on valtakunnan tasolla arvostellut päivähoitomaksujen, terveydenhoitomaksujen ja muiden julkisten palveluiden hinnankorotuksia. Meidän mielestämme hintoja pitäisi vielä alentaa entiselle tasolleen veronalennuksia hieman pienentämällä. Tiedämme, että kunta kokoaa näitä maksuja valtion suureen kassaan, jolloin Espoon kaupungin kassaan maksujen korotustuottoja ei tule.

Suomen taloudessa on alkanut suhdannetaantuma, mutta Espoon kaupungin rahoitusasema on kuitenkin vahva. Suhdannetaantumassakin Espoo voi jatkaa investointiohjelmansa toteuttamista pitkäjännitteisesti rahastojen ja lainojen suuruutta säätelemällä. Suunnitelmakaudella investointeihin on tarkoitus käyttää 240 miljoonaa euroa vuodessa pitkänajan investointitarpeen mukaisesti. Mikäli jokin uusi tärkeä hanke tulisi ottaa ohjelmaan, ei sen vuoksi pidä myöhentää muita ohjelmassa jo olevia hankkeita - se olisi lyhytnäköistä tempoilevaa ja epätaloudellista toimintaa.

Espoon rahoitusaseman vahvuus mahdollistaa myös 240 miljoonan euron vuositason ylityksen, mikäli investointihanke on taloudellisesti perusteltu. Esittelytekstin mukaan lainakanta voi nousta 1000 euroon/asukas, joka on selvästi nykyistä korkeampi, mutta alempi kuin Vantaalla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suhdannetaantuman poistuessa lainakantaa voidaan taas supistaa verotulojen kasvun myötä.

Asumisen hinta

Raakamaan arvonnousu perustuu yksiselitteisesti kaupungin kaavoituksen osoittamaan rakennusoikeuteen. Nyt rakennusoikeuden odotukset (katteettomatkin) nostavat tonttien ja asumisen hintoja.

Tästä olen puhunut usein ja jo 1990-luvulla tai 1980-luvun lopulta alkaen on puhuttu mm. tulevien metroasemien rakennusoikeuksien käytöstä asemien rakentamisen rahoittamiseen. Tänään asuminen Espoossa on sietämättömän kallista, erityisesti nuorille perheille ja kaupunkiin muualta muuttaville työntekijöille.

Pitkäjänteinen maapolitiikka ja raakamaan hankinta pitää asumisen hinnat kurissa ja hillitsee asuntomarkkinoiden vuoristoratoja. Teknillisen korkeakoulun maanmittausosaston nyt jo eläkkeellä oleva professori Virtanen on tätä oppia jakanut jo pitkään ja sitä noudatetaankin laajasti muissa kunnissa. Espoossa tahtotila kunnan laajaan maanomistuksen on ollut takavuosina heikonlainen – toivottavasti ote paranee ja ymmärrys laajenee koko valtuuston näkemykseksi.

Maaomaisuus on kunnalle hyvä sijoituskohde. Samalla se tuo mukanaan myös asuntopoliittiset hyödyt. Rahastojemme sijoitussalkuista osa on tuottanut huonosti. Siksi esitän harkittavaksi, että energiayhtiön myyntitulojen rahoitussalkuista irrotetaan aluksi noin 100 miljoonaa euroa ja se käytetään maanhankintaan. Espoolaiset demarit ovat arvostelleet rahastojen liian pientä tuottoa jo viime syksynä.

Tänään koko Suomi tietää miten rahastojamme on hoidettu: tuottoja ei ole tullut ja pääoman arvo jopa laskenut. Menetys olisi ollut selvästi pienempi jos heti syksyllä 2007 olisi rahastoissa vähennetty osakkeiden painotusta ja lisätty painoa kiinteistöihin ja korkorahastoihin.

Palvelustrategiat

Palaamme strategioihin ja euroihin budjettineuvotteluissa ja budjetin valtuustokäsittelyssä, mutta strategioista vielä muutama sana. Sanallisesti ilmaistut strategiat ovat meidän useimpien mielestä kannatettavia. Ongelma on siinä, että strategiat näyttävät lupaavan enemmän kuin talousarviossa niiden toteuttamiseen on varattu riihikuivaa rahaa. Tämä aiheuttaa arvostelua kuntalaisissa ja kohtuuttomia paineita suunnitelmia toteuttavissa virkamiehissä. Tulevalla valtuuskaudella tämä lupausten aukko pitää poistaa suunnitelmallisen päätöksenteon lisäämiseksi.

Strategioita laadittaessa kilpailukyky on ollut johtava periaate. Valitettavasti henkilöstön ensisijaista merkitystä kilpailukyvylle ei Espoon kaikissa strategioissa painoteta riittävästi eikä voimavaroja suunnata riittävästi toimintojen ja tehtävien vaatimien henkilöstövoimavarojen hankintaan ja kehittämiseen. Uusien työntekijöiden rekrytointi on vaikeaa, jos henkilöstö ei ole työtehtävien kannalta riittävä ja työilmapiiri on kireä ja epäviihtyisä. Esimerkkinä voidaan mainita eräiden terveyskeskusten henkilökunnan rekrytointivaikeudet. Hienot ja kannatettavat terveyden ja hyvinvoinnin strategiat jäävät lupauksiksi paperilla ali mitoitetun henkilöstön johdosta.

Palveluita määriteltäessä ei riitä pelkkä määrä, vaan myös laatu ja palveluiden vaikuttavuus. Budjettikäsittelystä ei siis keskustelunaiheita puutu ja työmaata riittää myös tulevalle valtuustolle.

550 vuotta Espoota

2008-08-25T23:21:00.003+03:00

Tässä ryhmäpuheenvuoroni Espoon kaupunginvaltuuston tämäniltaisesta juhlakokouksesta. Kokous oli aika seremoniallinen ja muodollinen tapahtuma. Kerrankin pysyimme edes jotenkuten aisoissa. Pidin puheenvuoron hieman lyhempänä versiona vapaamuotoisesti tältä pohjalta. Siis tässä:

Me espoolaiset valtuutetut olemme tunnettuja pitkistä ja vivahteikkaista kokouksista, joista ei ole puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Nyt on kuitenkin luvassa erilainen kokous. Juhlakokous, jossa juhlistamme Espoon 550-vuotista taivalta. Näin suuren vuosimäärän juhlinta on vaatinut muutaman selityksen niille, jotka tietävät, että Espoo on kaupungiksi aika nuori, vasta 36-vuotias.

Itsekin mietin, mitä oikeastaan juhlimme. Juhlimmeko kaupunkia nimeltä Espoo vai elämänmuotoa, joka sijaitsee Espoo-nimisellä maa-alueella? Mielestäni jälkimmäistä. Kaupunki hallinnollisena kokonaisuutena ei ole kovin kiinnostava juhlinnan kohde. Kaupunki ei ole mitään ilman ihmisiä, jotka muodostavat yhteisön. Paikan, jossa asutaan, eletään, luodaan uutta ja kasvatetaan tulevia sukupolvia.

Espoo on tarjonnut suotuisan asuinpaikan ja elannon jo kaukaisille sukupolville meitä ennen. Kuten tiedämme historiasta, asuinpaikat, kylät ja kaupungit ovat syntyneet aina hyvien liikenneyhteyksien varrelle. Espoo on ollut tällainen paikka. Me olemme kehittyneet maalaispitäjästä Suomen toiseksi suurimmaksi kaupungiksi hyvin lyhyessä ajassa, kiitos naapurimme Helsingin läheisyyden, hyvien kulkuyhteyksien, väylien ja raiteiden Teknillistä korkeakoulua unohtamatta.

Kasvusta huolimatta Espoo on säilyttänyt kylämäisen rakenteensa. Espoon identiteettiä etsittäessä löytyykin useita identiteettejä. Se ei ole mikään ihme, sillä sisäämme kätkeytyy viisi Hämeenlinnan kokoista aluekeskusta ja pienemmät asuinalueet siihen päälle.

Entä sitten tulevaisuus? Ilman ihmisten välistä yhteistoimintaa ja yhteen hiileen puhaltamista kaupunki ei olisi voinut kehittyä. Yhdessä saadaan aikaan enemmän ja se taas edellyttää paljon yhdessä tekemistä ja keskinäistä luottamusta. Yhteisvastuuta omaa yhteisöä kohtaan ei synny, jos emme ole jatkuvassa kanssakäymisessä toistemme kanssa. Tämä on suuri haaste hajanaisessa kaupungissa sekä valtuustotyössä, jossa valtaa on delegoitu hyvin paljon pois valtuustolta alemmille toimielimille ja virkamiehille.

Kun tähän asti liikenneyhteydet ovat muodostaneet kaiken kehityksen perustan, nykyisessä verkostomaisessa yhteiskunnassa kehitys rakentuu entistä enemmän tietoverkkojen ja uudenlaisten kanssakäymisten muotojen varaan. Maantieteellinen alue menettää osittain merkitystään, kun ihmiset voivat muodostaa sosiaalisia siteitä laajemmalla alueella ja muuallakin kuin kasvotusten.

Espoo on osa laajempaa Helsingin seutua ja siksi jatkossa yhteistyötä naapuriemme kanssa on kehitettävä ja tiivistettävä. Toisaalta ihmisten osallisuus vaatii, että he voivat vaikuttaa omalla asuinalueellaan suoraan oman elinpiirinsä asioihin. Tiivistyvä Helsingin seudun yhteistyö vaatiikin vastapainokseen kaupunginosademokratian kehittämistä. Myös ilmastonmuutoksen eteneminen edellyttää, että meidän ei tarvitsisi liikkua niin paljon paikasta toiseen. Tämäkin kehityssuunta vaatii, että kiinnitämme erityistä huomiota aluekeskuksiimme.

Jokaisen Espoon aluekeskuksen identiteettiä on vahvistettava ja niiden vahvuuksia on korostettava. Tarvitaan viihtyisää asumista ja yhteisiä olohuoneita. Paikkoja, joissa yhteen hiileen puhaltamiselle ja yhteisöllisyydelle luodaan tilaa. Näin luodaan arvokasta sosiaalista pääomaa, joka on kaupungille kaikkein arvokkainta pääomaa. Kirjastot ovat hyviä sosiaalisen pääoman tankkauspisteitä.

Myös valtuustotyössä tarvitaan enemmän yhteistä tekemistä sekä kuntalaisten antaman vallan ja vastuun pitämistä samoissa käsissä. Valtuuston on huolehdittava omasta roolistaan kunnan ylimpänä päätöksentekijänä. Sen se on kuntalaisilleen velkaa jo ihan kuntalainkin perusteella.

Syksyllä tarjoutuu taas mahdollisuus valita uudet päättäjät valtuustoon. Keskustelua ja pitkiä kokouksia on siis tiedossa jatkossakin, mikä ei ole pelkästään huono asia. Vilkas ajatusten vaihto osoittaa, että valtuutetut jaksavat kantaa huolta omasta kotikaupungistaan – toivottavasti mahdollisimman monen kuntalaisen myötävaikutuksella. Onnea 550 vuotiaalle Espoolle!

Hyppy Espooseen

2008-08-25T12:27:00.003+03:00

Viikko Kreikan lämmössä on takana. Kesä siis jatkui kuin jatkuikin kohdallani. Tänään illalla on edessä Espoon valtuuston kokous, jossa juhlistammme Espoolaisen elämänmuodon 550-vuotista taivalta. Pitäisi vielä keksiä muutama sana ryhmämme puolesta aiheesta.

Oma perspektiivini rajoittuu muutamaan vuosikymmeneen. Mutta siinäkin ajassa on paljon muuttunut. Ei lehmiä pelloilla, enemmän ihmisiä ja elämää - ainakin liikekeskusten aukioloaikaan. Ja mikä tärkeintä, alamme vihdoinkin olla osa pääkaupunkiseutua ihan oikeasti. Kunhan saamme tiivistettyä yhteistyötä naapuriemme kanssa ja pääsemme ne kyttäävät vain meidänrahojamme-asenteesta, hommat alkavat sujua entistä jouhevammin. Niin palvelut, liikenne kuin asuminenkin.

Kesä jatkuu ja jatkuu…

2008-07-24T12:47:00.006+03:00

Tässä pieni blogin väliaikapäivitys. Lomailu ja irtiotto arjesta jatkuu. Takana on viikko kiertelyä Gotlannissa, kodin sisustamista, yksi savusaunakeikka Mäntsälään (pakko mainita – oli niin antoisa), kuntoilua (pump-tuntini alkavat kohta ja maratonkin lähestyy uhkaavasti) sekä myös löhöilyä ja nyt myös aurinkoa - onneksi. Lomailun katkaisi hetkellisesti Suomi Areena, jossa olin Lakimiesliiton järjestämässä keskustelutilaisuudessa puhumassa ryhmäkanteesta. Kuvia Suomi Areenan tunnelmista ja meidän keskustelustamme tapahtuman nettisivuilta, kohdasta "Uutiset" ja "tunnelmia 15.7." tässä.

Nyt etsiskelen jotain uutta mielenkiintoista luettavaa. Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli nautinnollinen lukuelämys. Jälkikäteen huomasin, että ihan sattumalta tämä oli jo kolmas kesä, kun luen kesällä Helsinki-kuvausta samalta aikakaudelta (mm. Helvi Hämäläisen kirjat). Helsinki ja 1920-luku lähivuosikymmeninään kiehtoo jostain syystä erityisesti ja eri aikakauteen tutuissa maisemissa on mielenkiintoista sukeltaa. Kjell Westön kirjassa tietysti erityisenä tarkastelun kohteena oli Suomen repivä sisällissota. Se on aihe, jonka käsittelyyn on vasta viime vuosina saatu tarpeeksi etäisyyttä ja joka poikii toivottavasti vielä monenlaista jatkotyöstämistä.

Ehkä Mika Waltari voisi olla seuraava. Minulla on hänen 10 novellin tai pienoisromaanin kokoelmakirjansa (WSOY), jonka luin joskus parikymppisenä (siis hyvin kauan sitten). Otin kirjan juuri esiin ja avasin sen sattumanvaraisesti. Vuodelta 1958 siellä on Mika Waltarin ajatuksia yksinäisyydestä, luovasta työstä, kirjoittamisesta ja elämästä ylipäänsä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Alan lukemaan, vaikka tarkoitus on myös ommella verhot ja tehdä Elsan 11-vuotissyntymäpäiväkakku huomisiin juhliin.

Mika Waltari sanoo mm. näin: ”Ehkä kirjailijan tehtäviä on kirjoittaa, jotta paremmin ymmärtäisimme veljiämme, ja tietysti myös sisariamme, ja siten voisimme tehdä elämän helpommaksi toisillemme.”

Hienoa, että Waltarin kaltaisia ajattelijoita on olemassa. Tosin se, että joku menee ja plagioi toisen ajatuksia ominaan on jo vähän noloa. Ks. Hesari tänään: Waltarin romaania myydään amerikkalaiskirjailijan nimissä.

Yksinkertaista

2008-06-16T23:37:00.005+03:00

Minun piti kirjoittaa siitä, kuinka yksinkertainen elämä on harmonista ja harmoninen on onnellista. Mutta kun aloin naputtaa, huomasin, ettei se noin mene. Että jonkun kärpäsen lennon ihailu voisi saada onnen väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Ei ihan. Mutta joskus melkein.

Olin nimittäin lähestulkoon saavuttanut sen ajatuksen langanpään, jonka mukaan makaronilaatikko on ihan hyvää ja että villasukissa on paljon kivampaa kuin korkokengissä. Mutta tämä uskottelu tekee kyllä joskus tiukkaa.

Ei minusta ole valaistuneeksi ihmiseksi niin kauan kuin on olemassa sellaisia sotkua kuin ansiotulojen hankinta, osallistuminen kaikenlaiseen yhteiskuntaelämään sekä kommunikointi ihmisten kanssa. Mutta aina kesällä ne kuuluisat pienet asiat jaksavat elähdyttää. Kuten vaikka sateen jälkeinen raikas kesätuoksu tai lintujen kovaääninen mekastus.

**

Kuvassa Leo onnistuneen pelin kynnyksellä. Kaksi voittomaalia ja hienot tuuletukset ovat edessäpäin. Kapy on meidän joukkue.

Enbusken ohjelmassa

2008-06-13T09:20:00.004+03:00

Olin Tuomas Enbusken ohjelmassa yhdessä Lauri Tarastin ja Pertti Timosen kanssa puhumassa demokratiasta, vaikuttamisesta ja vaaleista. Tosin jo 29.5. Unohdin laittaa linkin kaikessa kiireessä ja tässä se on 29.6. asti.

Valoisaa kesää

2008-06-13T00:29:00.009+03:00

Viimeinen valtuuston sekä pääkaupunkiseudun valtuustojen yhteiskokous on takana ja kesä edessä. Kokousvapaata on luvassa muutama kuukausi enkä tule potemaan ajankäyttöongelmia. Edessä on tiiviimpi maratontreenaus, koska rantamaratoniin on enää kolme kuukautta.

Tänään olin Esport Arenalla juoksutestissä, joka tehtiin juoksemalla eri syketasoilla ja lopuksi niin kovaa kuin koneesta lähti. Välillä tiristettiin sormesta pisara verta ja katsottiin miten maitohappoarvot kehittyvät. Testin mukaan kuntoni oli kohonnut, vaikka olen mielestäni lähinnä hissutellut.

Tällä menolla maratonin pitäisi kuulemma mennä 4,5 tunnin ajalla, mutta en uskalla ajatella noin pitkälle. Ensin pitäisi nimittäin harjoitella ihan oikeasti ja nyt pitää ottaa käyttöön pidemmät lenkit.

Matkaa on vielä ja itse tapahtuma vaikuttaa kyllä hullun hommalta. Muutamat vinkit kertovat paljon touhun luonteesta. Opin mm., että lääkintäryhmän ohi juostessa pitää skarpata, vaikka olisikin henkitoreissaan. Muuten korjataan talteen. Kun värit lähtee, voi harkita keskeyttämistä. Silloin tietää, että on noutaja tulossa ja taju on kohta mennyttä. Ja pysähtymistä kannattaa välttää, koska lihakset menevät niin jumiin, ettei liikkeelle enää välttämättä lainkaan pääse.

**

Yksi virallinen kesätapahtuma minulla ainakin on. Osallistun Porin Suomi Areenan Lakimiesliiton paneelikeskusteluun ryhmäkanteesta. Lisäksi kesän aikana päässäni pitäisi alkaa syntyä ahaa elämyksiä jatko-opintojeni tarkemman teeman suhteen. Yksi lennokas aihe on jo työn alla, mutta sitä pitäisi reivata vähän maanläheisempään suuntaan.

Juhannuksen jälkeen ohjaan Fressin puistojumppaa Espoonlahdessa tiistai-iltaisin klo 19-20. Osan tunneista vetää mieheni sisko Milla, jotta ehdimme myös lomailemaan. Lappiin pitäisi ainakin päästä samoilemaan. Syksyllä alan vetämään Fressissä perjantai-iltaisin vakiona pump- ja stretching-tunteja, eli kesällä pitäisi valmistautua siihenkin.

Ehkä haaveeni torimyyjän hommista toteutuu myös. Olemme nimittäin suunnitelleet äitini kanssa menevämme Kauppatorille viikoksi myymään hänen tekemiään lasikoruja ja muuta ”taidetta”. Ei mitään suurta bisnestä, mutta muuten hauskaa kauppaleikeistä ja toreista pitävälle ihmiselle. Mutta vain, jos aurinko paistaa.

**

Joku tyylilajista päätellen vähemmän sivistynyt ihminen lähettelee minulle kommentteja lasten hiekkalaatikon lällättelytyyliin. Viimeksi siitä, että kuulemma satsasin puoluekokouksessa "väärään hevoseen" ja nyt varmaan harmittaa. Samat jutut kuulin eduskuntavaalien jälkeen tietenkin nimettömänä ilakointina siitä, että eduskuntavaaleissa meiltä demareilta väheni kaksi paikkaa ja minun siinä samassa, mikä tuotti kirjoittajalle suunnatonta vahingoniloa ja riemumieltä.

Ihan oikeasti nuo kirjoitukset kertovat aika surullista tarinaa kirjoittajan mielenmaisemasta ja demokratiakäsityksestä. Ei vaaleissa ole kyseessä hevos-, missi- tai formulakisoista, vaikka viihteellisempään suuntaan mennäänkin. Erilaiset poliittiset linjat keskustelevat keskenään ja hankkivat ajatuksilleen kannatusta. Häviölle jääminen ei ole halveksittavaa, vaan myöskin osoitus rohkeudesta olla mukana ja kantaa oma kortensa kekoon.

Nimettömyys netissä kirvoittaa sielun sopukoista esiin jos jonkinlaista ainesta. Minun etiikaani tuon tyylilajin kommentit eivät istu - ne jääkööt muille foorumeille.

**

Kuvassa pioni, joka kukkii taas kohta (Kuva: Mikko Mäklin).

Vaaleanpunaista hattaraa

2008-06-08T20:50:00.016+03:00

Olin eilen positiivisella mielellä puoluekokouksen suhteen, mutta on pakko tunnustaa, että kyseessä oli tietoinen itsesuggerointi uuteen positiiviseen ajatteluun.

Negatiivisempi tulkintani on, että politiikka on aikamoisessa kriisissä. Riittää, että vaihdamme vaikutelmia, kun emme osaa muutakaan. Pihvi on kadonnut ja tilalla on vaaleanpunainen hattara.

Puolueen johto tarvitsee hajatelmien ja sloganeiden lisäksi muutakin. Meidän muiden ei kannata seistä tumput suorina ja itkeä, vaan ryhtyä hommiin. Uudessa avoimessa SDP:ssä hyvät ja punnitut ajatukset otetaan vastaan.

**

Elina Aaltion blogissa oli mielenkiintoista pohdintaa "uudesta SDP:stä". Kannattaa lukea myös Esa Suomisen kattava ja rakentava arvio puoluekokouksen tapahtumista. Kun lukee vielä Antton Rönnholmin arvion kokoustunnelmista, huomaa, että kokouksen saldo oli todellakin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Ja samalla huomaa, kuinka eri tavalla asioita voi lähestyä. Anttonin kirjoitus päättyy hienosti.

Uskon, että puolueessamme saavat nyt jatkossa kukkia myös erilaiset kukat. Tässä suhteessa meillä on hyvä puheenjohtaja ja puoluesihteeri.

Tuulet puhaltaa

2008-06-07T20:19:00.005+03:00

Laihdutusvinkkini on SDP:n puoluekokous. Siellä oli niin kiire, ettei syödä ehtinyt kunnolla ja kun ehti, ei jännityksen takia oikein maistunut. Meni enemmän nestepaaston puolelle. Vaikka kannatinkin Erkki Tuomiojaa, olen ihan tyytyväinen SDP:n siirtymiseen kokonaan uudelle planeetalle.

Ekin tappioista on sen verran kokemusta, ettei pettymys ollut lähelläkään samaa luokkaa kuin viimeksi. Näytti siltä, että jotkut Tarja Filatovin kannattajat elivät nyt vastaavia tunnelmia. Yksi asia on varma. Emme olisi tässä, ellei Erkki Tuomioja olisi lähtenyt talvella ehdolle. Ehdokkuudellaan hän haastoi puolueen avautumaan. Eki avasi latua ja siitä hänelle kiitos.

Ainakin Jutan hurmaustaidot ovat hyvällä mallilla. Raikkaus oli valttia ja puolueelle tekee selvästi hyvää saada aimo annos positiivisuutta. Kokouksen tunnelma oli vapautuneempi kuin aiemmin, vaikka kyllähän siellä kulisseissa vähän asioita koplailtiinkin. Mutta paljon vähemmän kuin koskaan aiemmin.

Oma puoluesihteeriehdokkuuteni ei ottanut odotetusti tulta, kun puolueemme sai naispuolisen puheenjohtajan. Ja muutenkin. Puoluesihteerin tehtävä on ollut meillä perinteisesti lähinnä hallinnollinen ja organisatorinen posti. Minuthan miellettiin hyvin poliittiseksi henkilöksi, mitä olenkin. Minulle tärkeintä oli saada olla mukana ja itselleni jäi ihan hyvät fiilikset.

Tulipahan yritettyä ja laitettua itsensä (taas) likoon. Politiikassahan on niin, että jos kaipaa asioihin muutosta, paras tapa lähteä korjaamaan niitä on lähteä itse mukaan joko ehdokkaaksi tai jonkun toisen ehdokkaan tukijaksi. Niin demokratia toimii. Politiikassa mukana olemisessa tarvitaan annos kamikaze-henkeä, jota minulta näköjään jaksaa aina vaan löytyä.

Puoluekokouksessa on aina myös hyvin monenlaiset tunteet pinnassa. Valtuustotoverini Karl Koivusen kunniajäsenyys oli kyllä herkkä hetki. Kalle on Leppävaaran Sisun pitkäaikainen puheenjohtaja ja tunnen hänet ihan lapsesta asti. Koko joukko oli niin liikuttunut ja onnellinen saamastaan huomionosoituksesta, että sain tirautettua muutamat minikyyneleet. Kyyneleethän tunnetusti vapauttavat stressiä, joten ne tulivat tarpeeseen.

Nyt olen siis kotona ja tyytyväinen, että urakka on ohi. Politiikassamme on kääntynyt uusi lehti, jota tuodaan esiin suurten tunteiden ja tuoreiden kasvojen voimin. Se on vain hyväksyttävä, vaikka politiikan (ja kasvojen) kierto voi olla tällä tyylillä aika nopeaa. Ja mistä sitä tietää, vaikka tämä trendi saisi pian uuden vastatrendin. Ehkä näemme vielä ajan, jolloin ”taatusti tunkkainen” ja ”reilusti ryvettynyt” ovat ehdokkaaseen liitettäviä mainesanoja.

Nyt mennään eteenpäin raikkaiden tuulien puhaltamana.

Huono näytelmä

2008-06-02T16:32:00.002+03:00

Vaalirahakohu paisuu kuin pullataikina. Nyt on ilmennyt, että aika moni kansanedustaja ja hallituksen ministeri on rikkonut lakia ja jättänyt kertomatta rahoittajiaan. Kehittyvien maakuntien Suomi ry on kanavoinut 406 000 euroa isolle ehdokasjoukolle. Tuesta 262 000 euroa on tullut Keskustan ja 112 000 Kokoomuksen ehdokkaille. Tukea saaneista 35 oli keskustan ja 14 kokoomuksen jäsentä. Ministereitä on seitsemän joista vain yksi ilmoitti tuesta lain mukaisesti.

Jupakassa koetellaan Keskustan puoluesihteerin ja pääministeri Vanhasen tietoisuuden tasoa. Joko he tiesivät puuhista Apollonkadulla tai sitten he ovat hyvin sinisilmäisiä miehiä vastuupaikoilla – uskottavuus on joka tapauksessa koetuksella. Se tiedetään, että KMS:n perustamisessa on ollut mukana heidän alaisensa, Keskustan kehittämispäällikkö Lasse Kontiola.

Kyllähän se näyttää varsin selvältä, että porvarihallitukseen tässä tähdättiin hyvin systemaattisesti ja järjestelmällisesti. Jos kyse olisi ollut kyläkauppiaiden ja nyrkkipajojen halusta tukea oman kylän tyttöjä tai poikia asia olisi toinen. Nyt rahaa haalittiin isompaan pottiin ja ne jaettiin keskitetysti ja salaa jostakin.

Kun hallituksen ministereistä liuta on jättänyt noudattamatta vaalijärjestelmän läpinäkyvyydelle ja demokratialle keskeistä lakia, asiaa ei voi sivuuttaa olan kohautuksella. Matti Vanhasen kertomukset Merikukka Forsiuksen tukemisesta ovat joutuneet myös outoon valoon. Vähän niin kuin Ikea-case kakkonen.

Mitä tästä voidaan päätellä? Matti Vanhanen on pääministerinä selityksen velkaa ja hänen pitää antaa se eduskunnalle tiedonantona. Sen johdosta päästään sitten mittauttamaan hallituksen nauttimaa luottamusta tai niiden rippeitä.

Kannattaa muistaa, että Ilkka Kanervan tekstailu söi ministerin luottamusta, vaikkei lainvastaista ollutkaan. Myös Jäätteenmäen faksailu oli moraalisesti väärin, muttei lainvastaista. Molemmat saivat lähteä. Nyt on rikottu lakia ja urakalla. Mittasuhteet ovat isommat ja johtopäätösten pitäisi olla sen mukaiset.

Vanhanen on itse puhunut pari viikkoa sitten sitä, että kyseessä on laajempikin poliittinen kriisi. Ja totta, lisätietojen valossa käsillä on hallituskriisi, jonka voisi puhdistaa pääministerin eronpyyntö. Uutta hallitusta koskevat neuvottelut voidaan käynnistää eduskunnassa ilman ennenaikaisia vaaleja. Mikäli uutta hallitusta ei saada aikaan, niin sitten jopa ennenaikaiset vaalit voivat tulla kyseeseen.

**

Inhoan sanaa nälkä politiikan yhteydessä. Urheilusta termi on tuttu ja liittyy kiivaaseen kilpailuun. Se joukkue, jonka voittamisen nälkä oli suurempi, voittaa. Politiikassakin voitontahto ja halu vaikuttaa on ihan tervettä ja toimii eteenpäin vievänä voimana. Mutta kun nälkä kasvaa liian suureksi, syödään vaikka omat sanat. Valtaan halutaan saranapuolelta keinoja kaihtamatta. Tätä kutsutaan myös dopingiksi.

Liikaa nälkä on siis pahasta ja peli pitäisi pitää puhtaana myös politiikassa ja nimenomaan siellä. Avoimuus ja lakien noudattaminen on politiikan fair play-työtä. Myös antidoping-toimikuntaa tarvitaan. Eli lisää tarkempia sääntöjä, sanktioita ja niiden valvontaa. Siksi vaalirahoituslain uudistamista on kiirehdittävä.

**

Jos politiikka muuttuu pelkäksi vaalien voittamisen taiteeksi, sisällöt ja pitkän linjan tavoitteet muodostuvat turhiksi hidasteiksi. Tylsäksi painolastiksi, joka estää norsujen rymistelyn posliinikaupassa.

Nyt olemme nähneet, mitä kaikkea politiikan kulisseissa on puuhattu. Verhot heiluu ja kulisseja kaatuu. Ihan huono näytelmä.

Muutamia juttuja

2008-05-28T00:51:00.003+03:00

Uudenmaan uutisissa maanantaina 26.5. oli pieni juttu Espoon kolmen suurimman puolueen kunnallisvaalinäkymistä. Kommentoin siinä vaalirahoitusta kunnissa ja asuntorakentamisen ohjaamista joukkoliikenneyhteyksien varrelle. Uutiset on nähtävissä jonkin aikaa Yle Areenasta.

Kirjoitin Mikkelin demareiden sivuille jutun Vaalikone vai kansanliike. Se löytyy myös täältä.

Kävin muuten Mikkelissä tiistaina – kuuntelin puheenjohtajapaneelin ja tapasin sen jälkeen puoluekokousedustajia. Matkustin kotiin bussilla ja ihailin kuulaan kevätillan valaisemaa kaupungin toria ja hienoja maisemia. Kotona olin 00.50.

Kuka sammutti valot?

2008-05-26T01:33:00.002+03:00

En ole ehtinyt vähään aikaan kirjoittaa. On ollut kiire - kiire tehdä pihatöitä, kiire hoidella valtuustovelvoitteita, valmistautua puoluekokoukseen, ehtiä joskus lenkille, haaveilla käsitöistä ja tehdä niistä muutamia sekä kiire oleilla ja lueskella.

Sain syntymäpäivälahjaksi sivistävää kirjallisuutta. En tarkoita nyt Paavo Lipposen kirjaa, vaan vähemmän ylevää. Yksi kirjoista on nimeltään ”Avauksia poliittiseen ajatteluun” ja siinä eri kirjoittajat pohtivat puolueiden uusia haasteita, poliittisen osallistumisen epäpolitisoitumista ja sitä, mitä ja missä politiikka on.

SDP:n puoluekokouksen alla Kyösti Pekosen artikkeli puolueiden nykyisestä toimintaympäristöstä ja haasteista on hyvää luettavaa. Ihan tuttuja asioita, mutta silti ajatuksia herättävää.

Erilaiset kyselytutkimukset ovat osoittaneet jo parinkymmenen vuoden ajan raadollisesti sen, että suomalaisten luottamus poliittisiin toimijoihin on laskenut tasaista tahtia. Eduskuntaan, hallitukseen, julkiseen hallintoon ja EU:hun suhtaudutaan aina vain suuremmalla penseydellä, mutta täydelliset pohjat vetävät puolueet.

**

Viimeaikaiset tiedot vaalirahoituksen suuresta pimitetystä määrästä eivät ole omiaan lisäämään kansalaisten luottamusta poliitikkoihin. Nyt on nähty, miten paljon muita suuremman rahan myötävaikutuksella porvaripuolen vaalisanomaa syötettiin. Ihme, että SDP ei hävinnyt vaaleissa enemmän, vaikka demariehdokkaita ei keikkunutkaan ihan joka valomainospylväässä ja jättimäisissä lehtien imagoilmoituksissa – joko maksullisissa tai ns. maksuttomissa.

On ihmetelty, miksei media tarttunut asiaan aiemmin. Minua viive ei yllätä, sillä kauhistellut mainosrahavirrat valuvat suoraan mediayhtiöiden tileille. Mainontahan tapahtuu suurimmaksi osaksi juuri lehtien palstoilla sekä television, radion ja internetin kanavilla. Viestimien omistajataho on sopan osapuoli ja joissain maakunnissa täysin naimisissa poliittisen toiminnan kanssa. Eikä aina edes kovin puolueettomana tarkkailijana.

Se, että sosialidemokraattisia ehdokkaita on tukenut sosialidemokraattien perustamia yhdistyksiä, ei ole mikään uppo-outo yllätys. Niiden olemassaolon tarkoitushan on vaikuttaa politiikkaan ja ottaa osaa vaaleihin – tehdä sitä työtä, mitä varten jäsenet ovat yhdistykset perustaneet. Se sen sijaan oli yllätys minulle, että tätä tukea on pidetty joissain puheenvuoroissa lähestulkoon rikolliseen rahanpesuun rinnastettavana.

Kaikki eivät tunnu tietävän, että moni vanha sosialidemokraattinen yhdistys on saanut alkunsa aikana, jolloin ihmisten talkootyö oli vielä voimissaan. Niillä saattaa olla
talkootyöllä rakennettu työväentalo tai muu toimitila, jonka tiloja on saatettu vuokrata tai sitten myydä. Ei kirjainyhdistelmän ry siis tarvitse merkitä vain pöytälaatikossa sijaitsevaa laskujen kierrätyspistettä. Tuulikki Ukkolalle tiedoksi: ihan oikeita avoimesti toimivia aatteellisia yhdistyksiä on olemassa ja tilinpitokin on kunnossa.

Silti meidän tulee SDP:ssä toimia vaalirahoituksen suhteen jatkossa keskenään tasa-arvoisemmin ja koordinoidummin. Eduskuntavaaleissa jokaisen ehdokkaan omien vaaliseminaarien sijaan voisimme sopia, että järjestämme puolueessa yhteiset vaaliseminaarit täysin avoimelta pohjalta ja saadut varat ohjataan läpinäkyvien kriteerien pohjalta kaikkien ehdokkaiden käyttöön.

Taloudellisessa mielessä ehdokkaamme on jätetty täysin yksin ja heitteille. Tiedetään vain, että osalle ehdokkaista tukea tulee ja osa joutuu kaivamaan omaa kuvettaan – jopa perheen talouden uhraten. Kun kampanjointi on tullut aina vain kalliimmaksi, ei tällä järjestelmällä voida enää pitkään edetä. Siksi omat pelisäännöt pitäisi kirkastaa ja korostaa yhteisen vaalityön ja keskinäisen solidaarisuuden merkitystä. Varmasti vaalien teknisen ja käytännön avun keskittämisellä ja rahoittamisella on saatavissa myös tehokkuusetuja. Sekä tietenkin koko joukkueemme ja sanomamme parempi onnistuminen.

**

Viimevuosien trendinä on ollut vahvojen puolueiden aikakauden loppuminen ja niiden korvautuminen erityisasiantuntemuksen varaan rakentuvilla vaalipuolueilla. SDP:ssä on aina korostettu, että olemme joukkopuolue, emmekä haluaisi typistyä pelkäksi vaalikoneeksi. Käytäntö on kuitenkin luisunut jo pitkään vaalipuolueen suuntaan.

Muutos kohti vaalipuoluetta korostaa vaalien merkitystä politiikan onnistumisen mittaustapahtumana. Houkutus on tehdä vain sitä, mitä mitataan eli ohjata kaikki paukut vaaleihin ja muusta viis.

Pekonen kirjaa artikkelissaan vaalipuoluekehityksen piirteitä. Yksi on puolueiden ideologisuuden heikentyminen. Äänestäjien kosiskelu menee jäsenten ja oman organisaation kehittämisen edelle. Jäsenten poliittisen painoarvon heikkenemisestä seuraa jäsenten ruohonjuuritason aktivismin heikkeneminen. Johtajien valta kasvaa, kun puoluekoneisto heikkenee ja jäsenkunnan aktiivisuus laimenee. Joukkopuolueessa johtaja on nimenomaan puolueensa johtaja. Vaalipuolueessa etualalle nousevat yleisöön vetoavat ”julkiset edustajat” ja henkilöitynyt johtajuus.

Vaikka virta vie vaalipuolueen suuntaan se ei tarkoita, että kehitys sopisi sosialidemokratian aatteisiin ja tavoitteisiin. Ei tasa-arvoa voi edistää oikeasti ilman yhteiskunnan valtaklikkeihin ja rakenteisiin pureutuvaa oikeaa politiikkaa. Jos tämän korvaa pelkkä kiva ja mukava ajankohtaispuhe, SDP voi sammuttaa valot. Tai sitten laitetaan kirjainyhdistelmään uutta diipadaapaa tilalle.

**

Kuvassa Helsingin työväentalo. Kuvaaja: Mikko Mäklin

Nippu rautalankaa ja mörön mörinää

2008-05-15T17:09:00.006+03:00

Tässä kaksi linkkiä, joista löytyy kirjotukseni puoluesihteeriteemasta:

Verkkolehti 24d: Demarikioskista SWOT-analyysiin

Dooris-lehti: Nippu rautalankaa ja muita vastauksia

**

Paavon mörinä on suorastaan pelottavaa, mutta inhimillisyydessään suorastaan hellyttävää. Kuka se olikaan ylimielinen?

Paavo, emme me sinua unohda, vaikka Tuomiojaa pidetäänkin tällä hetkellä ulkopoliittisesti ja kansainvälisesti osaavimpana poliitikkonamme. Ja hänessä on myös häivähdys intellektuellia: Hesarin juttuun tästä.

Demokratian takapihallekin pitäisi päästä katsomaan

2008-05-14T16:33:00.006+03:00

On hauska kuulla, että pääministeri Matti Vanhanen on tullut linjoilleni. Hän on Brasiliasta käsin esittänyt, että vaalirahoitukselle on säädettävä kattosumma tai edes lahjoittajakohtainen katto. Minä olen vaatinut kampanjoinnin kokonaissummalle kattoa jo vuosia ja viimeksi tästä uutisoi mm. Uutispäivä Demari raportissaan Turun puoluesihteeritilaisuudesta. Tästä vuoden takaiseen blogikirjoitukseeni Rahalla saa ja Rollsilla pääsee -eduskuntaan.

On demokratian kanna epätervettä kehitystä, että eduskuntaan pääsyyn vaaditaan yhä vain enemmän hynykkää. Tällä hetkellä summa pyörii sairaanhoitajan kahden vuoden palkkaa vastaavassa rahapotissa. Kenellä sellainen raha on heittää itsensä mainostamiseen? Ei ainakaan sairaanhoitajalla.

Ei siis ihme, että TV:stä tuttuja kaivataan puolueiden listoille ja kipeästi. Mainostamisessa voitetaan se, mitä asiakeskusteluissa hävitään. Ja kumpi olikaan tärkeämpää? Vastaus paljastaa raadollisesti sen, miten häntä heiluttaa nykyään koiraa.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kallin vaalirahoituspuheet ovat olleet kiusallista kuultavaa. Sinänsä mukava ja pidetty mies eduskunnassa, mutta hän on selvästi viettänyt liikaa jossain hyvin oudossa ja vanhassa poliittisessa sammiossa.

Elämme demokratiassa, jossa kansalaisilla on oikeus tietää, millaisia taustatahoja kunkin edustajan takana on. Kyse on avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä. Vaalirahoituksessa ei ole mitään laitonta, mutta on reilua, että merkittävät rahoittajatahot pystyy kertomaan ääneen. Ja jos ei pysty, niin sitten ei olla ihan selvillä vesillä.

Vaalirahoituslaki on ollut alun alkaen torso. Se kohtasi valtavasti vastustamista ja sanktiot jätettiin tietoisesti pois. Selitys kuului, että kansanedustajat kantavat poliittisen vastuun ja media seuraa. Kalli on yhden suurimman eduskuntaryhmän puheenjohtajan suulla ilmoittanut, että tämä lainsäätäjän tavoite ei häneen pure. Lällätellen hän toteaa kansalaisille, että lait on tehty rikottaviksi.

Hän ottaa siis harteilleen mieluummin lainrikkojan ja tomppelin viitan kuin kertoo mikä tai kuka hänelle lahjoitti sairaanhoitajan kolmen vuoden palkkaa vastaavan tuenilmaisun vaalien alla. Kallin tärkeysjärjestys on aika paljastava.

**

Vihdin Ideaparkin ympärillä on käyty kiinnostavaa keskustelua. Puolesta ja vastaan käytetyt asia-argumentit ovat olleet ihan aitoja ja oikeita, mutta kyllä taustalla saattaa olla muutakin. Jan Vapaavuori haluaa suojella paitsi ilmastoa, myös Helsingin kauppiaita. Toivo Sukari taas kertoi, että hänellä on hallituksessa myös kavereita. Matti Vanhanen tuli ulos kuorestaan ja kannatti hanketta. Siis kaksi päinvastaista kantaa hallituksen sisällä - viereisistä vaalipiireistä tosin.

Väkisinkin tulee mieleen, että jos olisin Toivo Sukari, olisin varmaankin harrastanut aktiivista kansalaistoimintaa ennen vaaleja ja ilmaissut tukeni yhdelle jos toisellekin merkittävälle poliittiselle taholle*. Siinä ei ole mitään kiellettyä ja laitonta, mutta siinä alkaa olla, jos äänestäjät eivät tästä tiedä.

*) Ja nyt tämän kirjoittamisen jälkeen ilmeni, että juuri niin on tapahtunut - tosin laajemmalla liikemiesporukalla.

**

Kuva: Mikko Mäklin.

Menestyksen metsästäjät

2008-05-11T21:26:00.007+03:00

Osallistuin Espoon kaupunginvaltuuston seminaariristeilylle. Laivalle, jonka uppoamista Helsingin valtuusto oli kuulemma toivonut. Selvisimme kuitenkin ehjin nahoin ja kuivin jaloin. Tosin lieviä hajuhaittoja esiintyi eivätkä ne aiheutuneet edellä mainitusta haisevasta vastalauseesta, vaan vierailuohjelmastamme. Kävimme nimittäin tutustumassa tukholmalaiseen jätevedenpuhdistamoon sekä jätteenpolttolaitokseen.

Ostin laivan kirjakaupasta Outi Nyytäjän kirjan Menestys ja moraali. Se oli hyvää vastapainoa laivaseminaarissa käsittelyssä olleen kaupungin strategiaesityksen teksteille. Nyytäjä suomii kirjassaan pinnallista menestyksenmetsästyskulttuuriamme. Juuri sitä asenneilmastoa, jota me Espoossa haluamme vaalia hyvien veronmaksajiemme veronmaksukykyä pönkittääksemme.

Nyytäjä narisee ja marisee – ja ihan aiheesta. Minunkin kirjani käsittelee tavallaan samaa teemaa. Sitä hömppää, joka peittää alleen vakavamman yhteiskunnan kehittämisen ja joka myös näännyttää sen kaikkia jäseniä. Myös menestyjiä itseään.

Menestyjä tuo esiin persoonaansa ja rakentaa karismaansa. Uusin ja aineeton tapa tuoda persoonaansa esiin on antaa iltapäivälehdille vihje, että asianomaisesta on ehkä löytymässä vakava sairaus. Useimmiten ei onneksi löydy.

Menestysyhteiskunnassa asiaosaaminen ei riitä, persoona ja taiteellinen vaikutelma ratkaisee. Lisäisin, että tämä koskee myös politiikkaa eikä SDP:n puheenjohtajavaalikaan ole täysin ilmiöstä vapaa. Jos asiaosaaminen ja linjanvedot jätetään poliittisen puolueen johtajavalinnoissa tarkoituksella mopen osaan, on epäpolitisoituminen levinnyt jo puolueisiinkin ja se on kyllä jo huolestuttavaa. Siitäkin huolimatta, että poliittisista sisällöistä puhumista pidetään tylsänä ja ryvettävänä toimintana.

Menestysyhteiskunnassa köyhyyttä ja epäonnistumista kartetaan kuin tarttuvaa tautia ja samalla keskiluokka on kuitenkin hämmennyksen tilassa. Koulutus ei välttämättä auta tippaakaan. Yritysten työ pirstoutuu eri puolille maailmaa ja yritysten sisällä huipputyöntekijä joutuu käymään omaa yksilötaisteluaan pysyäkseen pinnalla. Sosiaalinen nousu on pysähtynyt ja herrahissi on juuttunut pohjakerrokseen.

Kovaa juokseminen on ainoa lääke eikä puhettakaan, että vapaa-ajalla olisi aikaa lepoon. Tennis ja golf ei ole enää mitään – menestyjä rääkkää itseään maratonilla. Tässä kohtaa terästäydyin, koska olen itsekin kehittänyt itselleni saman tavoitteen.

Mietin, olenko minäkin menestystä jäljittelevä suorituskone vai pelkästään tervehenkinen kuntoilija. Mieluummin se jälkimmäinen. En ole kiireisessä työssä, josta vapauduttuani rientäisin Duracell pupuna uudelle juoksuradalle. Onneksi en. Koko juoksuharrastukseni pohjautuu siihen, että minulla on aikaa. Ja juokseminen on halpaa. Näin itselleni vakuuttelen.

Nyytäjä tuo esiin, kuinka joukkovoima on kärsinyt aikamoisia kolhuja. Hän ihmettelee myös, miksi kirkko ja SAK ovat joutuneet turvautumaan jäsenkadossaan populismiin ja viihteeseen. Ollaan mukavia, tarjotaan lomamatka-alennuksia, tietokoneita ja kameroita sekä ostetaan sieluja. Toisaalta hän ymmärtää, että menestysyhteiskunta on ajanut nämäkin instituutiot pakkorakoon, toimimaan sen ehdoilla. Lisäisin listaan SDP:n ja varmaankin muutkin puolueet.

Nyytäjän sanoin tarvitsemme yhteiskunnallista heräämistä – tajua siitä, että solidaarisuus on ainoa keinoa pelastaa omakin nahka ja sielu. Pinnallisuuden pakkorakoa vastaan pitää taistella, mutta pysähtyä ei silti voi. Ei mikään helppo tilanne puolueille.

Lisää Nyytäjän kirjasta mm. tästä.

**

Huvudstadsbladet kirjoitti puoluesihteerikisastamme perjantaina 9.5. Lehden mielestä minä ja Esko Ranto olemme kuudesta ehdokkaasta ne vahvimmat kandidaatit. Minun vahvuudekseni lehti mainitsee eduskunta- ja kuntapoliitikkotaustani takia sen, että puoluesihteeri voisi näkyä myös mediassa ja olla poliittinen keskustelija sen lisäksi, että hän uudistaa puolueen toimintaa. En sano juuta enkä jaata, mutta juttuun pääsee tästä.

**

Poikani Leo (8) noteeraa kaikenlaisista TV:n tietovisoista pelkät mieskilpailijat ja kannustaa kiivaasti vain ja ainoastaan heitä. Kysyin, miksi kannatat aina vain miehiä? ”No koska mä oon sovinisti!”. ”Jaaha. Ja mistä olet tuon sanan oppinut?”. ”No sulta tietenkin”. Että sillä lailla.

**

Kuva: Mikko Mäklin: "Kiipijä".

Vappu

2008-05-01T22:30:00.011+03:00

Vapun päivä oli virallinen kevätkauden avajaispäivä. Ei puhettakaan, että olisimme poistuneet johonkin tiluksiltamme. Kevätpuuhaa nimittäin riitti ja olimme koko päivän ulkona.

Illemmalla lapset aivan itse pyysivät, että lauletaan nyt niitä työväenlauluja. Veli sisko ja Natalia ovat lasteni suosikkeja. Leo (8v) ihmetteli, miksi kaikissa lauluissa lauletaan taisteluista. Selitin, etteivät ne kaikki tarkoita sotaa, vaan taistelua ihmisoikeuksien ja muiden asioiden puolesta. Elsa (10v) kyseli punaisista ja valkoisista. Simo (5v) taas halusi kuulla sen laulun, jossa lapsilta oli varastettu vanhemmat (=Punaorvon vala).

Vapun alkuperäinen tarkoitus vaati myös selityksen. Samoin vappumarssi. Kyllä, se on alkujaan mielenosoitus ja eräänlainen työläisten yhteenkuuluvaisuuden voimannäyttö. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mitä vastaan tai minkä puolesta nykyään vapun päivänä demonstroidaan? Entä mikä on työläisen määritelmä? Onko se tulotaso vai mielentila? Entä sitten yhteenkuuluvaisuus? Kenen kanssa? Ja onko jotain voimaa, jota näyttää? Ja jos on, niin mitä se on?

Vappu on hyvä juhla, mutta sen paras anti ei liity rutiineihin ja muotoihin, vaan sisältöön ja siihen tunteeseen, jonka vapun alkuperäinen tarkoitus tuo esiin. Kääreet ja kuoret eivät ole yhtä tärkeitä kuin niiden sisällä oleva sielu ja sydän. Tämä ajatus sopii muuten myös puolueeseeni ja sen uudistamiseen.

Koelaboratorion kukkanen

2008-04-29T13:53:00.003+03:00

Espoo on kunnallisten palveluiden yksitystämishankkeiden koelaboratorio. Tämän selittää se, että Kokoomuksella on 67- valtuuston jäsenestä 27 paikkaa ja lisäksi sillä on johtajien värisuora. Kokoomuksella on kaupunginjohtajan, kaupungin hallituksen puheenjohtajan ja kolmesta toimialajohtajasta ainakin teknisen toimen toimialan toimialajohtajan paikat. Minun ryhmässäni jäseniä on 12. Siis selkeästi vähemmän, mutta olemme kuitenkin valtuuston toiseksi suurin puolue.

Kun kaupunki kasvaa vauhdilla, yksityistämistä perustellaan aina sillä, että resurssimme eivät millään riitä oman palvelutoiminnan lisäämiseen saati kehittämiseen. Näin kävi päivähoidossa ja niin on käynyt erilaisten kiinteistöjen rakentamisessa. Espoon Sähkökin myytiin ilman tarjouskilpailua saksalaiselle EON.ille, josta piti tulla pitkäaikainen kumppani. Ei tullut, sillä luotettava partnerimme meni lupaamaan saamansa osakkeet salaisella optio-sopimuksella Fortumille. Siksi kaupungin rooli vähemmistöosakkaana muodostui kapeaksi ja olimme pakotettuja myymään yhtiöstä loputkin Fortumille.

Yhteistä hankkeille on ollut se, että kehittämisen ja yksityistämisen välille on vedetty yhtäläisyysmerkit. Ensin keksitään lopputulos ja sitten hankitaan perustelut, jos ehditään. Yleensä on niin kiire, että ei oikein ehditä. Ei puhettakaan, että ehtisimme tehdä taloudellisuuslaskelmia ja vertailuja siitä, tuleeko uudet mallit veronmaksajille edullisemmaksi. Niihin ei ole aikaa. Jälkeenpäin on monesti todettu, ettei tullut, mutta saatiinpahan hieno koulu tai uimahalli ja yksityinen sektori kiittää.

Kun toimimme kehityksen etulinjassa myös demareilta vaaditaan paljon. Ei riitä se, että vastustamme näitä yltiöpäisiä avauksia. Meillä olisi olla tarjottavana oma vaihtoehtomme, jolla kehittäisimme kaupungin palvelutoimintaa. Se vaatii energiaa ja siksi helpoin ratkaisu on mennä mukaan ja olla iloinen jostain pilkun paikasta, jonka saimme kokoomukselta luvan viilata. Se ei riitä, että vaadimme lisää rahaa ja lisää henkilökuntaa. Usein ne vaatimukset ovat kasvavassa kaupungissa tosin hyvin perusteltuja, mutta meillä on oltava tarjottavana jotain muutakin.

Puoluehallituksen keskusteluissa on mietitty, miten saisimme kuntapolitiikkaan terävyyttä ja kuntalaiset aktivoitumaan. Yhteinen johtopäätös oli, että poliittiset erot on tuotava esiin. Se tuottaa ruohonjuuritason vaikuttajille kuitenkin joskus tuskaa, kun päätöksenteossa joudutaan käytännössä hakemaan kompromisseja. Pitkälle kompromissaamisessa on kuitenkin se vaara, että passivoimme paitsi kannattajamme ja lopulta myös itsemme. Politiikassa tarvitaan jännitettä tai se voidaan yhtä hyvin lakkauttaa. Meillä Espoossa tämä vaara on hyvin lähellä, koska Kokoomuksen intressissä on siivota politiikka mahdollisimman tehokkaasti pois politiikasta ja saada meidätkin mukaan ”vain hoitamaan asioita”.

Olen puoluehallituksessa peräänkuuluttanut sitä, että puolueen tasolla meidän tulisi panostaa enemmän kuntien palvelutuotannon kehittämistyöhön. Meidän pitäisi yhdessä etsiä omia kehittämismallejamme ja koota kunnista hyviä käytäntöjä. Palloa on heitetty takaisin minun suuntaani ajatuksella, että tämä on meidän espoolaisten itse tehtävä. Totta kai yritämme kovasti, mutta se ei riitä. Olemme myös valtakunnallisesti tärkeällä paikalla. Jos me demarit lepsuilemme täällä, olemme menettäneet jo ensimmäisen erän kokoomuksen valtakunnallisten mallien päänavaajan paikalla.

Tarvitsemme puolueessa kunnon tutkimus- ja kehittämistoimintaa eri teemoista. Olen puhunut think tankeista, eli ajatushautomoista, jotka ovat perinteisen työryhmätyömme nykyaikainen ja parannettu versio. Meillä on jo Kalevi Sorsa-säätiö ja Työväen Sivistysliittokin tavallaan samantyyppisessä tehtävässä, mutta ei aivan. Tarvitsemme teemakohtaisesti organisoituja ajatushautomoita ja niihin tulisi sitouttaa tutkijapanosta ja hankkia projektirahoitusta. Kunnallisten palveluiden uudet toteuttamismallit ja kehittämisideat on yksi tutkittava teema.

**

Päätöksenteko on aina helpompaa katsomosta kuin itse peliareenalta. Sivusta on helppo antaa puhdasoppisia neuvoja. Moni ärhäkkä neuvoja taipuu kiltisti määkiväksi lampaaksi joutuessaan itse tiukkaan päätöksentekotilanteeseen. Päätöksenteossa kun täytyy ottaa huomioon myös se pelitila, johon aiemmat päätöksenteon vaiheet sekä ihmisten ja ryhmien väliset suhteet ovat meidät asettaneet. Usein se tila on saatu prosessin edetessä supistettua aika kapeaksi ja päätöksenteko vaatii myös sellaista luovimista ja taiteilua, mikä ei avaudu kuin siellä hornankattilan sisällä oleville itselleen.

Eilisessä valtuustossa ryhmämme puolusti ryhdikkäästi valtuutettujen oikeuksia kunnolliseen asioihin perehtymiseen (=pitäisi olla itsestäänselvyys), kun valtuusto käsitteli koulujen korjaamista elinkaarihankkeina. Ryhmämme päätyi siihen, ettemme hyväksy kaupunginhallituksen esitystä, vaan vaadimme siihen muutoksia. Olennaisin muutosesitys oli se, että lopullista päätöksentekoa hankkeiden hyväksymisestä ei delegoida kaupunginhallitukselle, vaan se pidetään kaupunginvaltuuston käsissä. Esitimme myös muutosesityksen, jonka mukaan elinkaarimalleja ei tule hyväksyä, elleivät ne ole kokonaistaloudellisesti se edullisin vaihtoehto.

Lisäksi teimme lisäysesityksen, jonka mukaan ratkaisut eivät saa heikentää henkilöstön asemaa tai etuja ja että koulutilojen vuokrauksesta tai muusta koulujen kokonaisajankäyttöön liittyvästä käytöstä päättää edelleen kaupunki. Teimme myös toivomuksen, jonka mukaan kaupungin omaa kiinteistöjen huolto- ja kunnossapitotyötä kehitetään.

Keskustelu oli ajoittain hyvin musta-valkoista ja ideologista ja esityksistämme osa ennakoidusti hävisi. Sentään henkilöstön aseman turvaaminen meni yksimielisesti läpi, vaikka vihreät erehtyivät sitä yhdessä vaiheessa vastustamaan. Jotain hyötyä keskustelusta siis oli. Mutta ne koulujen korjaukset ja elinkaarimallit. Niihin Espoo lähtee nyt mukaan, mikäli kelvollisia tarjouksia ylipäänsä tulee. Tosin meidän mallimme on jalostunut sitten Lahden tien. Hankkeet toteutetaan kaupungin omaan tai omistamamme yhtiön taseeseen rakennus- ja hoitourakoina. Opetus lasten ja sapuskat ei sentään kuulu pakettiin.

Sihteerin hommiin

2008-04-23T13:10:00.003+03:00

Järjestin juuri tiedotustilaisuuden, jossa kerroin, että ryhdyn tavoittelemaan SDP:n puoluesihteerin paikkaa tosissani. Homma ei ole mikään suojatyöpaikka, vaan aika kovaa ja tuulista työtä. Se pisti miettimään. Samoin se, että minulla on ammatillisia suunnitelmia työn alla. Eli olen ryhtynyt suunnittelemaan oikeustieteen väitöskirjaa ja aiheenvalinnan kunnianhimon astetta tulee reivata vähän maanläheisempään suuntaan, mikäli tulen valituksi puoluesihteerin tehtävään.

Halusin myös katsoa, miten puheenjohtajakampanjointi lähtee liikkeelle ennen kuin halusin lähteä sekaan soheltamaan. Lisäksi halusin selvittää, millaista tukea minulle on luvassa ja mikä tärkeintä, halusin pohtia, onko tällä puolueella ylipäänsä mitään tulevaisuutta. Vaikka välillä oli usko mennä, mahdollisuuksia oli sittenkin paljon enemmän kuin mustia pilviä. Muuten en olisi nyt tässä.

Ja nyt on luvassa hyvin pitkä selostus. Jos ei nyt ihan maailmanpolitiikan arkipäivään, mutta melkein.

Kaikki käy

Olen ehdolla puoluesihteeriksi, tuli puheenjohtajaksi kuka hyvänsä. Tunnen jokaisen ehdokkaan ja olen työskennellyt heidän kaikkien kanssaan. Kaikki he ovat hyviä ihmisiä, työtovereita ja demareita, mutta minusta paras olisi silti osaamisen ja kokemuksen laajuuden perusteella Erkki Tuomioja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että muut olisivat huonoja. Asian ratkaisee puoluekokous.

(PS: Olen siirtänyt Ekin kampanjapäällikön kapulan eteenpäin)

Puoluesihteeri saa mandaattinsa suoraan puoluekokoukselta. Hän on jäsenten äänitorvi, joka huolehtii siitä, että organisaatio toimii. Ja organisaatio toimii silloin, kun puolueen aatteellinen keskustelu ja poliittiset tavoitteet etenevät.

Kansalaisliikeen – ei viraston hommiin

SDP on juuriltaan kansalaisliike ja olemme demokratian asialla. Avoimuus, kriittinen ja vireä keskustelu sekä jäsenten laajat vaikutusmahdollisuudet pitävät järjestön elävänä ja toimintakykyisenä. SDP ei ole mikään virasto, vaan avoin kansanliike, jonka tarkoituksena on muuttaa yhteiskuntaa. SDP:n tehtävänä on tarjota politiikan, eli kansalaisten vaihtoehto talousvetoisesti etenevälle kehitykselle. Ja se tehtävä ei ole helppo.

Klubiaskin kansi ja hyvä supliikki ei riitä ratkomaan tämän päivän pulmakysymyksiä. Tai voihan sitä niinkin yrittää väittää, mutta todellinen vaikuttaminen ei tapahdu heittäytymällä viihteelle. On mentävä pintaa syvemmälle. Massojen aika on kuitenkin ohitse ja ihmisten elämäntyylit ovat pirstaloituneet. Silti yksi asia yhdistää: ahneus ja inhimillisyys ovat jatkuvalla törmäyskurssilla. Siinä on meidän työmaamme.

Kunnon keskustelufoorumit

Puolueen toimintaa pitää organisoida jatkossa niin, että voimme kirkastaa pitkän ajan visiomme nykyistä paremmin. Se, jolla on aloite, on myös valta. Siksi meidän pitää osata esittää omat tulevaisuus- ja kehittämisehdotuksemme niin, että ne puhuttelevat ja ovat kiinni tässä ajassa. Tähän työhön tarvitsemme jäsenten, asiantuntijoiden ja muiden kansalaisjärjestöjen yhteistä panosta.

Puolueeseen tai sen liepeille tulisi perustaa ajatushautomoita eli think tankeja, joille annetaan jokaiselle oma tutkimusalueensa ja tehtävänsä. Myös teemakohtaisten projektien ja avoimen työryhmätyön kautta saamme koottua asiantuntemusta ja kehittämisehdotuksia yhteen.

Tavoitteena tulisi olla aktiivinen asiakeskustelu, jolle on luotava kunnolliset ja nykyaikaiset foorumit. Sitten olemme pitkällä, kun paras argumentti voittaa.Tämä vaatii koulutusta, aktiivista julkaisutoimintaa ja oman lehdistön kehittämistä. Myös blogit ja internetin sosiaaliset yhteisöt tuovat lisäarvoa keskusteluun. Jäsenkyselyillä ja -äänestyksillä sekä wikipedia-tyyppisellä toimintatavalla voimme myös saada sitoutettua jäsenet tiiviisti mukaan politiikan sisältötyöhön.

Eurooppalainen sosialidemokratia

Koska eriarvoisuus kumpuaa talouden ja vallan keskittyneistä rakenteista, niihin ei pääse käsiksi yksin Suomessa puuhastelemalla. SDP:n on oltava aktiivinen kansainvälisessä demarikentässä. Meidän tulee tavoitella yhteistä Euroopan tason sosialidemokratiaa. Muuten kuljemme auttamattomasti yhteiskunnallisen kehityksen jälkijunassa. Olemme osa kansainvälistä liikettä ja myös jäsenille on tarjottava mahdollisuuksia kansainväliseen osallistumiseen.

Tasa-arvoasiat tosissaan

SDP:n on otettava myös sukupuolten välinen tasa-arvo tosissaan. Tasa-arvokysymyksiä ei voi jättää yksin Naisliiton harteille. Tarvitsemme myös puolueen yhteistä tasa-arvotyötä, jolle pitää antaa kunnon puitteet, resurssit ja korkea profiili. Viimeistään Kokoomuksen vaalivoitosta oivalsimme, että tasa-arvoasioilla myös voitetaan vaaleja. Kokoomuksen tapauksessa tosin kyseessä oli suuren luokan vedätys, mihin meidän ei pidä koskaan sortua. Sen sijaan meidän tulee pureutua niihin rakenteisiin, joista epätasa-arvo kumpuaa.
Siellä missä ei ole demokratiaa ja avoimuutta, ei ole myöskään tasa-arvoa.

Vaalirahoitus

Vaalityössä vahvuutemme on ollut aina kollektiivisuus ja yhteistyö. Vaalijärjestelmämme kuitenkin usuttaa ehdokkaat keskinäiseen kilpailuun, vaikka vastustajan pitäisi löytyä muista puolueista. Tämä syö paitsi energiaa, myös solidaarisuutta. Myös rahaa palaa eduskuntavaalien mainoskampanjoissa tavalla, joihin vain harvoilla ehdokkailla on varaa ja tämä on uhka demokratialle. Siksi puolueiden tulisi sopia vaalikampanjoinnille kattosumma. Myös puoluetukea tulisi kohdentaa uudelleen niin, että tuki ohjautuisi toimintaan vaalien välillä eikä vaalimainontaan.

Oppositiopolitiikka

Oppositiopolitiikkamme suurin haaste on tarjota vaihtoehto hallituksen politiikalle. Hallituksen talouspolitiikka on osoittanut, että sen mainostama sosiaalisesti herkkä mieli on häiriintynyt. Kansalaisten ostovoima alenee, koska inflaatio etenee. Syksyllä inflaation ennakoidaan olevan 7 prosenttia ja se ylittää saavutetut palkankorotukset. Pakkasen puolelle siis mennään.

pahiten kehitys kohdistuu niihin, jotka eivät kuulu palkankorotusten piiriin. Siis eläkeläiset ja muut erilaisten sosiaalisten tulonsiirtojen varassa elävät. Kun tähän lisätään vielä palvelumaksujen roimat korotukset, on ihmisten kukkaro kaluttu aika tyhjiin. Hallitus aikoo nopeuttaa veronalennuksia, mikä taas johtaa siihen, että kassassa on vähemmän rahaa hyvinvontipalveluihin. Tätä se paikkaa taas uusilla maksujen korotuksilla ja kierre on valmis.

Porvarillinen talouspolitiikka on eriarvoisuutta lisäävää ja talouden toimeliaisuutta heikentävää. Siis huonoa.

Hyvinvoinnin kannattajat yhteen

Onneksi kaikissa puolueissa on niitä, joilla on ihan oikeasti sydän paikallaan ja kykyä nähdä hyvinvointipalveluiden ja sosiaaliturvan riittävän rahoituksen tärkeys. Meidän tehtävänämme on koota näitä eri puolueiden edustajia yhteen ja herätellä porvaripuolueiden kovakorvaisimpia ja –kouraisimpia huomaamaan, että hölmöläisen peitonleikkuuta muistuttavilla säästötoimilla saadaan aikaan enemmän hallaa kuin hyötyä. Eikä sosiaaliturvan suurremontti hoidu ilman rahaa. Siitäkin voisi muistuttaa hallituksessa istuvia puolueita.

Miksi minä?

Puoluesihteerin työ on mitä suurimmassa määrin poliittista työtä. Miksi siis minä? Jos puoluetta halutaan uudistaa edellä kuvatulla tavalla, niin siksi. Minun etunani on myös se, että tunnen lainsäädäntötyön ja eduskuntatyön erittäin hyvin. Tunnen myös kansalaisjärjestökenttää ja ihmisiä hyvin laajasti eri puolueista ja yhteiskunnan eri instansseista. Olen ollut mukana puoluetyössä jo hyvin pitkään ja saanut jäsenten kannatuksen. Myös kunnallispolitiikka on enemmän kuin tuttua jo lähes 20 vuoden ajalta kaupunginvaltuutettuna. Siitä ei voi olla myöskään haittaa puolueelle, että olen saanut myös äänestäjien kannatuksen monissa vaaleissa.

Eduskuntaan pyrkiminen ei ole jatkossa minulle mikään välttämättömyys. Eduskunta on nähty eikä se ole minun elämässäni mikään onnen huipennus ja suuri täyttymys. Vaikuttaa voi näinkin ja jopa enemmän kuin riviedustajana. Seuraava puoluekokous on ennen vaaleja, mikäli puoluekokouskausi lyhenee kahteen vuoteen. Vaaleja ei siis edes tule vastaan tulevalla puoluekokouskaudella.

Entä vielä?

Olen kolmen lapsen vetreä äiti, joka lataa akkuja Marco Bjurströmin tanssitunneilla ja ohjaamalla jumppia spinningistä pilatekseen. Kesällä ohjaan puistojumppaa Fressi-nimisen kuntokeskuksen pihalla tiistai-iltaisin kello 18-19. Tervetuloa!

Niin. Ja täytän 40 vuotta toukokuun 18. päivä ja yritän kovasti uskotella olevani raikas tuulahdus. Riippuu tietysti, mihin vertaa.

Saa taputtaa

2008-04-22T00:54:00.009+03:00

Tuntuu, että puolueemme poliittinen keskustelu elää jonkinlaista suvantovaihetta. Puheenjohtajaehdokkaat on lähetetty maata kiertävälle radalle ja maassa vallitsee rauha.

Vai onko tämä sittenkin vain tyyntä myrskyn edellä?

Vielä helmi-maaliskuussa puheenjohtajien vaihtoviikot kävivät kuumina ja keskustelu oli vilkasta, aika ajoin jopa kiihkeää. Nyt kun olisi aikaa puhua sisällöistä, puhti
putoaa puoleen. Toisaalta puheenjohtajaehdokkaathan sitä keskustelua käyvät ja käyvätkin oikein olan takaa. He kiitävät sinivalkoisin siivin Suomen ilmatilaa ristiin rastiin päästövana sakeana ja tarjoavat kansalle poliittista sanan julistusta.

Tavaratalososialidemokratia on ihan oma lajinsa eikä jorma pulkkisena olo ole puheenjohtajan päätehtävä. Politiikassa tärkeintä olisi etsiä tietä pikemminkin pois katsomosta. Siis siitä, että kansalainen (tai puolueen jäsen) on oman elämänsä sivullinen, joka korkeintaan saa passiivisena seurata, mitä päättäjät hänen puolestaan lavalla esittävät ja miten he suoriutuvat rooleistaan. Tilaisuus taputtaa esityksen lopussa ei ole sama kuin oikea osallistuminen. Ei edes tilaisuus esittää kysymyksiä ja pyytää nimikirjoituksia. Osallisuus vaatii paljon enemmän, paljon syvällisempää ja paljon aikaisemmin. Ja siinä sen haaste onkin.

Mistä nämä prosessit oikein loihditaan esiin ja millä eväillä? Ei ainakaan silloin, jos oman elämän hallinta ja sotkujen hillintä vie kaiken energian. Tai kun tiedon sälää ja ärsykettä on ilma sakeana eikä energiaa riitä yhteisten asioiden hoidon vaatimiin pohdintoihin.

Yksi asia on mennyt minun ärsytyskynnykseni yli. Mielestäni media mässäilee aivan liikaa Espanjan bussiturmalla ja vastaavilla onnettomuuksilla. Lopetin iltapäivälehtien oston Jokelan surmien revittelyyn. Olen kyllä vakoillut lehtiä kassajonoissa ja huomasin tänään, että bussionnettomuudesta kirjoitettiin 20 sivua. Kuka tarvitsee 20 sivun verran tietoa onnettomuuden yksityiskohdista? Ei kukaan, vaikka ihminen kuinka on utelias eläin.

Pahinta on se, että kaikesta hurskastelusta huolimatta pääkiinnostus medialla tuntuu olevan pääsy tirkistelemään oikean uhrin ja mielellään kuolonuhrin tragediaa ja heidän omaistensa surua. Niistä saa riipiviä tarinoita - ja levikkiä. Minä en halua edistää näiden juttujen myyntiä enkä täyttää omaa kovalevyäni turhalla tiedolla. Samaan sarjaan kuuluvat ärsyttävät poliittiset uutiset. Jääpä enemmän aikaa ajatella.

Kokoomuksen talkoomainos oli silti ihan kiva. Toivottavasti haravahetket sujuivat mukavasti ja prässit pysyivät suorina.

Sataa vai paistaa?

2008-04-17T13:13:00.005+03:00

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tarkemmin haluaa miettiä kaikkia ratkaisujaan. Mottoni on miettiä ensin ja tehdä sitten ja kun teen, niin teen kunnolla.

Tämä koskee yhä suuremmassa määrin myös osallistumistani politiikkaan. Minulla ei ole siinä kuin on ja off asento. Joko täysillä ja kunnolla tai ei sitten ollenkaan. Epämääräinen vain vähän mukana roikkuminen ei tunnu hyvältä.

Minua on muutamassa lehdessä tituleerattu puoluesihteeriehdokkaana, mm. Hesarissa tänään. Pari puolueosastoa on esittänyt minua ehdolle puoluesihteerikisaan. Eivät he olisi sitä tehneet, jos olisin tyrmännyt idean suoralta kädeltä. Olen oikeasti kuitenkin vasta ehdokasehdokas ja omaa lopullista kantaani en ole vielä sanonut missään.

Mielestäni aika ei ole edes ollut vielä otollinen puoluesihteerikeskustelulle. On ollut tärkeä saada puheenjohtajakeskustelu kunnolla käyntiin ja itse olen ollut edistämässä Erkki Tuomiojan kampanjaa. Minulla ei siis ole edes ollut aikaa sotkea asioihin omia projektejani.

Paljon on asioita tapahtunut sitten helmikuun, kun puoluesihteerikeskustelun verhoa alettiin vähän raottamaan. Kun on puolueen ytimessä mukana, näkee myös sinne pinnan alle. Paljon tapahtui myös sellaista, mikä horjutti uskoani puolueeni uudistumiskykyyn ja siihen kuuluisaan iloon, itseluottamukseen ja intohimoon tässä liikkeessä.

Mutta aurinko on alkanut taas paistaa ja se oikea puolueen laajan jäsenkunnan mieliala on sittenkin aika myönteinen. Uskon, että puheenjohtajakampanja vain lisää tätä myönteistä tunnelmaa ja tulevaisuudenuskoa, vaikka lehdistö valitteleekin demaritungosta. Omaa mieltäni lämmitti myös se, että minulle heltisi puolueen jäsenäänestyksessä Espoosta selkeästi suurin kannatus. Yli 1300 ääntä seuraavan ollessa 900 äänen kieppeillä. HOK-Elannon edustajiston vaaleissa sama juttu. Kuuluisa "kenttä" on puhunut ja se mielipide on tärkeä.

Kovin pitkään en voi vetkutella puoluesihteeriasiassa ja kerron lopullisen kyllä tai ei- kannan ensi viikolla.

Connecting people

2008-04-12T01:09:00.004+03:00

Yksinkertaisempi lukija saattoi saada tuoreesta Suomen Kuvalehdestä sen kuvan, että olen Nokia-yhtiöiden palveluksessa. En ole. Sen sijaan se on totta, että olen käynyt ko. yhtiön pääkonttorissa ja vähän muuallakin vetämässä erinäisiä jumppatunteja. Talon sikariportaaseen en siis ole tällä kertaa päässyt, mutta kellarikerros on tullut tutuksi.

Selitys tälle on se, että olen tehnyt jonkin verran sivutoimisia ohjaushommia erään liikunta-alan firman palveluksessa liittyen tämän hetkiseen maraton- ja kuntoiluprojektiini. Juristin koulutuksella voi siis ohjata myös jumppia. Ei tosin ilman aiempaa liikunta-alan pitkäaikaista kokemusta.

Suomen Kuvalehdessä mainitun Jouni Backmanin kanssa minulla on yhteistä veteraanikansanedustajien ja SDP:n puoluehallituksen jäsenyyden lisäksi juoksuharrastus, mutta kaverinsa Jouni on valinnut strategisesti vähän paremmista piireistä kuin minä. Ja onhan Jouni minua vanhempikin sekä poliittisesti uskottavampi karaoke-laulaja.

**

Kuvassa kaikin puolin uskottava poseeraus.

Kädet täynnä

2008-04-09T23:41:00.004+03:00

Minun piti kirjoittaa Etelä-Espoon yleiskaavasta, kaupunginvaltuustotyöstä ja terveyspalveluiden kehittämisestä, mutta kirjoitankin käsitöistä. Minun on pakko saada tehdä käsilläni jotain konkreettista. Ja silloin kun kädet luovat, myös sydän on mukana.

Tähän sarjaan kuuluu uusi villitykseni, eli leivän leipominen. Se on edullista ja terveellistä, kun mukaan laittaa erilaisia siemeniä, leseitä ja muuta mielenkiintoista. Mutta kyllä lämpimässä tuoreessa leivässä on kyse myös hyvän jakamista omille läheisilleen.

Länsiväylässä oli tänään käsilaukkuhaastattelu, jossa minäkin olin mukana. Lehti kysyi käsilaukkumieltymyksistämme ja vastaukset on luettavissa lehdestä (9.4.2008). Kerroin kahdesta suosikkilaukustani ja lehden kuvissa oli niistä toinen, myös tässä blogissa aiemmin esitelty omatekoinen käsilaukkuni.

Laukun kuva näkyy tässä ylhäällä. Kuvassa on myös uusin luomisvimmani tulos; mohairlangasta kutomani liivi. Langat olivat lojuneet kaapin pohjalla varmaankin jo kymmenen vuotta. Aloin kutomaan päämäärättömästi fiilispohjalta ilman ohjetta ja tällainen siitä tuli. Kuvassa ei näy, että väri on hyvin tumman vihertävä ja lanka pörröinen. Alaosa on sileää neuletta ja yläosa joustinneuletta. Lankaa jäi vielä yli ja aion tehdä siitä hartiahuivin.

Silloin kun saan luoda käsilläni, olo on levollinen ja tyytyväinen. En tosin tiedä, kumpi tulee ensin. Hyvä olotila, josta seuraa luovaa puuhastelua vai päinvastoin. Tähän samaan sarjaan kuuluvat ehdottomasti tanssitunnit ja muut liikuntaharrastukseni. Kai tässä on kyse niinkin oudosta ilmiöstä kuin elämisestä erotuksena sille koneellisen kiireiselle suorittamiselle, jota meille jostain suositellaan - muka.

**

Jätän nyt yleiskaavan ja kuntalain yksityiskohdat myöhempään. Minulla olisi myös tiedostoissani kuusisivuinen tekstini terveyspalveluiden tuottamistavoista ja uudistamistarpeista, mutten ehkä uuvuta ketään silläkään. Sen sijaan alan laittamaan pörrölankaa puikoille. Sekä perustan erillisen käsityöblogin. Rutikuivaa asiaa ehkä sitten ensi kerralla.

Tämä hetki - paras hetki

2008-03-31T17:03:00.006+03:00

Minun kesäaikani alkoi hyvin. Kellossani oli nimittäin kesäaika jo valmiina. Kävin lenkillä ja ihailin kevään etenemistä. Lintujen ääniä kuuluu joka kerta enemmän ja tänään asialla olivat kyyhkyset. Niitä asustelee meidän lähipuissamme ja ne ovat astetta pulleampaa tekoa kuin kauppatorin peruspulut.

Minun lenkkeilyvuoteni on tullut täyteen (ja sama meno siis jatkuu). Aloitin eduskuntavaalien jälkeen ulkoilu- ja kunnonkohotuskuurin ja luontokontaktini on lähentynyt huomattavasti. Verkkaisempi ja omaa itseäni paremmin kuulosteleva elämäntahtini on lisännyt elämänlaatuani roimasti. Kuntokin on erinomainen ja harjoittelen Espoon juhlavuoden rantaraittimaratonille, joka pidetään syyskuun 21. päivä. Lisätietoa tästä.

Lisäksi toimin sivutoimisena aerobic- ja jumppaohjaajana. Tunteja minulla on ollut Espoolaisessa Fressi nimisessä kuntokeskuksessa ja Nokian pääkonttorissa tammikuusta alkaen. Näin ensi alkuun olen sijaistanut vähän sitä sun tätä aina spinningistä pilatekseen. Minut palkattiin kategoriassa ”aikuinen nainen” ja olenkin sitä viimeistään toukokuussa, kun tulee pyöreitä vuosia täyteen. Kesällä tarkoitukseni on pitää Fressin pihalla puistojumppaa tiistai-iltaisin klo 18-19 yhdessä toisen ohjaajan kanssa. Tiedotan asiasta myöhemmin lisää.

Vaikka kuinka kiireisestä elämänmenosta ja työelämän vaatimustasosta voi syyttää yhteiskunnallista ilmapiiriä, on lopulta itsestä kiinni, kuinka paljon aikaa käyttää omaan hyvinvointiinsa. Aikaa kun on kellossa se vaatimaton 24 tuntia ja siitä pitäisi liietä sopivat siivut työntekoon, perheeseen, nukkumiseen sekä omaan virkistykseen ja harrastuksiin.

Ja kun meitä revitään eri suuntiin, oma itse on se joka rajat asettaa. Ei mikään ulkoinen epämääräinen ”paine” tai kukaan muu. Annos buddhalaista viisautta ei ole myöskään pahitteeksi. Juuri tämä hetki on paras opettajamme ja se on aina mukanamme. On uudistava kokemus pysähtyä sen sijaan, että kiirehtisimme täyttämään tyhjyyden. Terve maailma koostuu terveistä kansalaisista, eli meistä itsestämme.

**

Kuvassa näkymä Saunalahdelta 31.3. klo 11.30.

Kukko vai kana?

2008-03-26T14:17:00.005+02:00

Eilinen tasa-arvofoorumi onnistui hyvin. Puheenjohtajaehdokkaat olivat ensimmäistä kertaa meidän tilaisuudessamme koolla ja puhuivat innolla naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Sen paremmin tilaisuus ei olisi voinut onnistua.

Toivottavasti eilinen tasa-arvoruiske kantaa pitkälle. Joitain lupauksiakin saatiin. Tasa-arvo on SDP:n aatteen ruisleipää - jopa niin itsestään selvä perusarvo, että sen tarkempi analysointi ja erittely saattaa jäädä puolitiehen. Huomasin myös eilisessä paneelissa, että vaikka ehdokkaita pyydettiin vastaamaan kysymykseen nimenomaan sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, moni alkoi puhelemaan kaikenlaista yleistä ja sinänsä hyvää asiaa.

Vastauksista huomaa hyvin nopeasti, kuka on oikeasti miettinyt ja sisäistänyt sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmia ja taustalla vaikuttavia rakenteita. Erkki Tuomioja pärjäsi tässäkin keskustelussa hyvin juuri siksi, että hän on Hesarinkin mukaan julistettu yhdeksi analyyttisimmistä poliitikoistamme. Vaikka Hesarin juttu oli aikamoista viihdettä, tämä arvio osui kyllä oikeaan. Ilman laajaa asioiden hallintaa poliitikko ei ole mitään. Voi kyllä paistatella parrasvaloissa, mutta asioita ei voi edistää, jos ei osaa mitään. Eikä sitä kuuluisaa karismaakaan ole, jos sisäinen palo ja kiinnostus asioihin puuttuu.

Eilisessä seminaarissa Marianne Laxen totesi, että sellainen poliitikko on hyvä poliitikko, joka pystyy asettamaan sen agendan, josta keskustellaan. Hän totesi, että harva onnistuu tässä ja yleensä poliitikot joutuvat altavastaajana vastailemaan median kautta nousseisiin keskustelunaiheisiin - usein vieläpä toisarvoisiin sellaisiin.

Erkki Tuomioja kuuluu tähän poikkeussarjaan. Hän on pystyy nostamaan uusia teemoja keskusteluun ja kun keskustelua käydään jonkin aikaa, asioiden takaa aukeaa aina laajempi ikkuna. Bensakupongit olivat heitto, josta nousi valtava haloo sekä itku ja parku. Kävi ilmi, että Tuomioja oli jo 1990-luvun alussa luonnostellut lehtiartikkelissaan vastaavaa mallia, joka myöhemmin on toteutunut EU:n päästökauppajärjestelmänä.

Henkilökohtaisista päästötileistä on alettu puhua nykypäivänä vakavasti otettavana tulevaisuuden tapana hillitä ilmastonmuutosta. Kyse on siis niistä Tuomiojan hassun hauskoista bensakupongeista, mutta nykyaikaisessa muodossa henkilökohtaisen päästötilin tai virtuaalisten oikeuksien muodossa.

Tämä on tulevaisuutta ehkä joskus vuosikymmenten päästä, koska kaikki tietävät, etteivät öljyvarannot riitä pitkälle. Meidän on siirryttävä muiden energiamuotojen käyttöön ja tämä on yksi tapa kannustaa muutokseen markkinamekanismia hyödyntäen. Ne jotka tuhlaavat luonnonvaroja vähemmän, saavat myydä oikeuksiaan ja saavat siitä henkilökohtaista etua. Oiva tulonsiirto siis, jossa köyhät, lapset, eläkeläiset, autottomat ja ekoautoilijat hyötyisivät.

Toinen keskustelunavaus oli neuvoa-antava jäsenäänestys. Jälleen itkua ja porua, vailla kunnon asia-argumentteja. Mutta idea etenee. Puoluekokouksessamme puheenjohtajavaaliasiaa valmistellaan jo paljon vakavammalla pohjalla kuin miten asiaan olisi suhtauduttu ilman nyt käytyä keskustelua. Lisäksi neuvoa-antavat jäsenäänestykset toteutuvat jo tänä keväänä paikallisesti ainakin Espoossa, Keski-Uudenmaan kunnissa ja Oulussa. Ja mikä tärkeintä, keskustelu on avannut ikkunan laajempaan demokratia- ja osallisuuskeskusteluun niin puolueessamme kuin laajemmin yhteiskunnassa.

Yksi asia minua huolestuttaa. Miksi on niin, että oman puolueemme jotkut jäsenet saattavat käyttää hyvin agressiivista kieltä Erkki Tuomiojasta. Aivan uskomattomia kiukunpurkauksia, joilla ei ole yleensä faktojen kanssa mitään tekemistä. Pelkkää tunnetta, joka on katkeruus- ja kateuspohjaista. Kai se kumpuaa siitä, että Tuomiojan kapasiteetti on hyvin suuri ja oma ei. Ja siitä, että Tuomiojaa kannattavat nuoret ja itseä ei. Ja siitä, että Tuomioja edustaa muutosta ja itse ei.

Negatiivisuudessa piehtarointi on sellaista viimeistä kuolinkorinaa, joka ei kuulu avautuvaan ja uudistuvaan liikkeeseen. Nämä viimeiset mohikaanit voisivatkin pikaisesti katsoa peiliin ja suunnata energiansa mahdollisen oman ehdokkaansa kehumiseen eikä toisen toverin mollaamiseen. Keksisivät edes parempia perusteluita.

Se potkukelkkojen sosialisointi on kuitenkin vanha juttu. Se oli kokoomuslaisten pelottelua Mauno Koiviston valintaa vastaan. Tiedämme, että Mauno Koivistosta tuli ilmiö, kelkat pysyivät portinpielissä, tekohampaat suussa ja pelottelijat tekivät itsensä lähinnä naurunalaisiksi.

Kannattaa käydä Erkki Tuomiojan kampanjasivuilla. Sieltä löytää hienoja videoita, joissa Tuomioja kertoo ajatuksistaan eri teemoista. Videot löytyvät myös You Tubesta. Lisäksi sivuilta löytyy Tuomiojan poliittinen manifesti, kysymys-vastaus-osio, kannattajien puheenvuoroja, kalenteri sekä kampanjablogi. Osoite on www.mepystymmesiihen.org.

**

Kuva: Mikko Mäklin

Demokratiaa lähellä

2008-03-22T11:21:00.004+02:00

Laitan tähän peräkkäin kaksi tällä viikolla julkaistua kirjoitustani. Toinen on kirjoitukseni Demarinaisten uudessa Dooris-lehdessä. Toinen taas on julkaistu tänään ilmestyneessä Espoon demareiden lehdessä Espoon Ruusu.

Dooris-lehden juttu koskee SDP:n roolia sukupuolten välisen tasa-arvon ja feminismin edistäjänä. Kerron myös ensi tiistain tasa-arvofoorumista Paasitornissa Helsingissä, jossa puolueen puheenjohtaja-ehdokkaamme kohtaavat ensi kertaa klo 18. Jutttu on tämän alla.

Espoon Ruusun juttuni taas on koskee kunnallista päätöksentekoa ja demokratiaa. Se on tässä:

Päätökset tehtävä lähellä asukkaita

Viisi Hämeenlinnaa

Espoo on kuin viisi Hämeenlinnaa. Mittakaavaamme on kehä kolmosen ulkopuolelta tulevan vaikea hahmottaa varsinkin, kun moottoritietä matkaava ei näe auton ikkunasta välttämättä oikein mitään. Espoo on levittäytynyt rannan ja radan varteen viiteen eri aluekeskukseen. Jokainen niistä on kuin oma pieni kaupunkinsa. Omanlainen ja erityinen. Kaupan päälle tulevat vielä Pohjois-Espoon laajat alueet ja sen kylämäinen asutus.

Olemme osa pääkaupunkiseutua ja laajempaa metropolialuetta. Töiden, opiskelujen ja harrastusten takia ihmiset liikkuvat ristiin rastiin koko alueella. Tarvitsemme koko seudun yhteistä liikenne- ja asuntopolitiikkaa, jotta kuntarajat eivät muodostaisi keinotekoisia muureja alueen kehitykselle. Mutta yhteistä päätöksentekoa ei tarvitse ulottaa kaikkeen.

Vähän niin kuin Euroopan Unionissa, myös Helsingin seudulle voi soveltaa läheisyysperiaatetta. Se tarkoittaa, että asiat on hoidettava mahdollisimman lähellä ihmisiä aina, kun se suinkin on mahdollista ja järkevää. Ei Brysselistä käsin kuulu sotkeutua kaikkeen, vaan hoitaa vain niitä asioita, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Niin on asianlaita myös meillä Helsingin seudulla. Yhteistyötä ei tarvita kaikenkarvaisen palvelutoiminnan sääntelyyn.

Kunnat yhteen – entä asukas?

Minua eivät vakuuta ne puheet, joiden mukaan pääkaupunkiseudun kuntien hallinnollinen yhdistäminen olisi joku hokkus pokkus temppu, joka sellaisenaan toisi jotain uutta tehoa kuntalaistemme palveluihin ja päätöksenteon arkeen. Ei se ihan noin yksinkertaista ole. Uusi kaupunki nielaisisi viiden Hämeenlinnan sijaan sisäänsä kuka ties kuinka monen Hämeenlinnan ryppään. Kakku olisi päältä kaunis, mutta kätkisi sisäänsä aikamoista ryteikköä ja tukun ratkottavia ongelmia, joista demokratian toteutuminen ei ole se vähäisin.

Jo tänä päivänä asukkaiden vaikuttaminen oman asuinalueensa asioihin voi olla vaikeaa ja tehotonta. Lähidemokratian kehittäminen olisikin otettava ykköstavoitteeksi ennen kun lähdetään lätkimään pääkaupunkiseudun kuntia yhteen. Kuntalaiset pitää ottaa nykyistä tiiviimmin mukaan oman alueensa palveluiden kehittämiseen esimerkiksi asiakasraatien ja palautejärjestelmien kehittämisen kautta.

Lisäksi olisi pohdittava, pitäisikö asuinalueilla olla nykyisten alueneuvottelukuntien sijaan kaupunginosavaltuustoja, joilla olisi myös todellista päätösvaltaa tietyn budjetin rajoissa. Tai sitten samaan tavoitteeseen voitaisiin päästä alueellisen lautakuntarakenteen kautta. Alueella päätettäviä asioita löytyy aina kukkaistutusten hoidosta paikallisten tapahtumien koordinointiin ja tiedottamiseen asti.

Lähidemokratian kehittelyä kaivataan

Euroopan yhdentymisen edetessä on puhuttu jatkuvasti siitä, kuinka kansallisvaltioiden merkitys liudentuu ja alueiden merkitys korostuu. Ehkäpä olemme Helsingin seudulla nyt astumassa siihen vaiheeseen. Saamme yhteisen metropoli-identiteetin ja tiiviimmät päätöksentekorakenteet seutukohtaisissa asioissa.

Tämän vastapainoksi asuinaluekohtainen identiteetti nousee uuteen kukoistukseen. Asukkaat kaipaavat tämän kehityksen tueksi myös päätöksentekokanavia, jossa oman alueen omaleimaisuutta voidaan vaalia ja kehittää. Tarvitaan nykyistä järjestelmällisempää otetta alueen asukkaiden, yhdistysten ja yritysten yhteistoiminnalle.

Lähidemokratian parantaminen on meille demareille luonteva vaalitavoite. Otamme ilomielin vastaan kehittämisideoitanne. Ja tietenkin kaipaamme teitä eri alueiden asiantuntijoita kunnallisvaaliehdokkaiksemme. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että oman alueen ruohonjuurityö on se luontevin kanava tulla valituksi mukaan valtuustotason päätöksentekoon.

Susanna Rahkonen
Espoon sos.dem. valtuustoryhmän puheenjohtaja

**

Kuva: Mikko Mäklin

Voi veljet!

2008-03-22T10:58:00.005+02:00

Tässä kirjoitukseni demarinaisten uudessa Dooris-lehdessä, joka julkaistiin tällä viikolla. Minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta feminismi ja politiikka. Aika maailmaa syleilevä aihe, mutta tein työtä käskettyä. Olen SDP:n tasa-avojaoston puheenjohtaja ja tasa-arvoasiainneuvottelukunnan TANEn jäsen. Siis siltä pohjalta.

Minun ikioma henkilökohtainen näkökulmani sukupuolten väliseen tasa-arvoon lähtee sisaruus- ja veljeys-pohjalta. Olenhan sisko, jolla on veli. Mitään sen tasa-arvoisempaa en tiedä. Ja sama pätee mies-ihanteeseeni. Se on mallia veli.

Ennen kolumniani kerron kuitenkin vielä, että ensi tiistaina 25.3. Paasitornissa Helsingissä järjestetään klo 16 alken SDP:n tasa-arvofoorumi, joka on saanut alkunsa vetämässäni SDP:n tasa-arvojaostossa. Järjestelyistä vastaa Demarinaiset. Seminaarin yhteydessä järjestetään klo 18 tasa-arvopaneeli, jossa ovat paikalla kaikki SDP:n puheenjohtajaehdokkaat. Kannattaa siis tulla katsomaan puheenjohtajia ensimmäisen kerran yhdessä täällä. Tenttaajana Marianne Laxen.

Seminaarin ja paneelin tarkoituksena on etsiä omaa sosialidemokraattista näkemystä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Samalla pohditaan, onko SDP feministinen puolue, kuten ruotsin demarit ja vähän kaikki muutkin. Tervetuloa!

**

Kolumnini Dooris-lehdessä 19.3.2008:

Feminismi ja politiikka – ärhäkkää vai laimeaa?

Minulla on rintanappi, jossa lukee: ”feminismi on radikaali käsitys, jonka mukaan naiset ovat ihmisiä”. Hmmm. Miten niin radikaali käsitys? Eikö asian pitäisi olla itsestään selvä?

Feminismin määritelmiä on hyvin monenlaisia. Maltillisimpien määreiden mukaan kyse on katsomuksesta, joka tavoittelee naisten ja miesten samanarvoisuutta yhteiskunnallisessa elämässä. Harvalla on tähän tavoitteeseen mitään vastaansanomista. Silti itsensä kutsuminen feministiksi aiheuttaa monille ylimääräistä nikottelua ja tarvetta selityksiin.

Kai se tulee siitä, että kaikenlaiset –nistit ja –ismit kohotuttavat tänä päivänä tavallisen suomalaisen kaduntallaajan kulmakarvoja. Eikä suomalainen kaduntallaaja halua kavahtaa mistään, vaan olla rauhassa ja talsia vaan omia pikku latujaan. En tiedä onko ihmisten poliittinen sielunelämä ihan näin tasaista, mutta jotenkin tähän suuntaan ajatus kulkee, jos kuuntelee sitä poliittista sanastoa, jota kuulemme esimerkiksi vaalien TV-väittelyissä.

Vain pienpuolueiden pahimpien änkyröiden suusta saattaa livahtaa esimerkiksi sana kapitalismi eivätkä puoluejohtajat kilvoittele esimerkiksi feminisminsä asteella kuten vaikkapa Ruotsissa. Harva on saanut kakaistua suustaan koko sanaa.

Meidän poliittisen hillityn hallittu keskustelukulttuurimme on putsautunut kovin kulmikkaista ilmauksista. Ehkä tämä kielenkäyttömme laimeus kertoo myös jotain yleisempää politiikkamme sisällöstä. Jos feminismi ja muut vastaavat politiikan tavoitteita linjaavat termit koetaan liian ärhäkkäiksi ja jopa aggressiivisen hyökkääviksi, ei politiikan ohjausvaikutuskaan voi olla kovin vahvaa.

Politiikan katoa politiikasta on valiteltu jo pitkään. Otteen kirpoaminen ajoittuu lamavuosiin, joiden jälkeen oli ymmärrettävästi pakko painaa työttömyyttä ja velkaa alas oikein urakalla. Mutta lamasta nousu tapahtui jo ajat sitten. Sen jälkeen tilan on vienyt puhe kilpailukyvystä, talouden sopeuttamisesta, globalisaatiosta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, ikääntymisestä, väestön huoltosuhteesta sekä kylmän viileistä ”haasteista” haasteiden perään.

Politiikka on ollut aika lailla talouden reunaehtojen sanelemaa hienosäätöä ja yksityiskohtien viilaamista. Ei ihme, jos aate ja todellinen kehityksen linjaaminen ovat jääneet taka-alalle. Tai onhan markkinoiden menoonkin sopeutuminen linjavalinta. Ei tosin kovin sosialidemokraattinen sellainen.

Me tunnemme sen tosiasian, että työelämä on edelleen hyvin voimakkaasti jakautunut miesvaltaisiin aloihin sekä naisvaltaisiin hoiva- ja palvelualoihin. Julkisen sektorin työntekijöistäkin noin 80 prosenttia on naisia. Naiset työskentelevät aloilla, joiden tuottama lisäarvo mahdollistaa markkinoiden saumattoman toiminnan, mutta miesvaltaiset alat tekevät markkinoilla tässä ja nyt -mitattavan tuotoksen. Ja palkkatilastoista näemme, kuka tässä jaossa voittaa. Naisten palkkahaitari loppuu siihen, mistä miesten vasta alkaa.

Tasa-arvoako? Ei todellakaan.

Feminismille riittää siis edelleen työsarkaa. Työhön tarvitaan politiikkaa ja nimenomaan sosialidemokraattista politiikkaa, joka arvioi markkinoiden toimintaa paljon laajemmasta näkökulmasta kuin mihin nykyinen kvartaalikapitalismi on meitä sopeuttanut. Peruskysymys kuuluu: palkitaanko vain menestystarinoiden äärimmäistä huippua, vai ruokitaanko ja ravitaanko kunnolla koko sitä aluskasvillisuutta, josta koko komeus ponnistaa?

Sosialidemokraattien ikioma brändi on tasa-arvo. Se on vastaus tähänkin kysymykseen ja moneen, moneen muuhun. Kuten vaikkapa siihen, minkä puolueen aatteeseen feminismi istuu kuin nenä päähän.

**

Kuva: sisko&veli, joskus 1970-luvulla.

Narsissit kukkivat

2008-03-18T01:28:00.005+02:00

Kirjastossa käy aina niin, että joku kirja törröttää hyllyssä niin, että siihen tarttuu aivan sattumalta. Viime viikolla Sellon kirjastossa silmiini osui Yrsa Steniuksen kirja ”Valta ja naiseus”. Ihan sattumalta aloin selaamaan sitä, koska muistan kirjan puhuttaneen joskus takavuosina. Kirja julkaistiin vuonna 1993 Ruotsissa ja Stenius pohtii kirjassaan vuonna 1987 liikkeelle lähtenyttä tapahtumaketjua. Hän siirtyi syrjään Aftonbladetin päätoimittajan paikalta erilaisten valtataistelujen seurauksena ja taustalla oli paljon myös henkilökohtaista painolastia ja ihmissuhdekiemuraa.

Hän kävi henkilökohtaisen kriisin partaalla ja sairastui masennukseen. Kirjassa hän pohtii paljon sitä, miten valta ja yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ihmiseen. Miltä tuntuu, kun tämän kaiken ulkoisen kuorrutuksen menettää. Hän pohtii myös sitä, miten hän, älyyn ja uraan panostanut muuten niin vaativa nainen tyytyy jatkuvasti ihmissuhteissaan toisen naisen osaan.

Kirjan alkupuoli kiertyy median, vallan ja narsismin ympärille tavalla, joka tuntui hyvinkin ajankohtaiselta ja akuutilta. Kanervan tekstailut ja Vanhasen deittailut kertovat puuhista, joiden takana ei voisi olla pelkkä putkimies Putkonen. Valta, asema ja julkisuus ovat olleet molempien herrojen naisvirityksissä vahvasti mukana. Myös julkisuus nostaa valtaapitäviä tikun nokkaan tavalla, josta vallan kahvaa pitelevä saa myös outoja kiksejä. Myönsi tai ei.

Henkilökohtaisen pohjakosketuksen läpikäyneen ihmisen pohdinnat ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta minua olisi kiinnostanut kuulla enemmänkin vallan ja narsismin sekä journalistiikan ja moraalin suhteista sekä siitä, mitä johtopäätöksiä narsismia korostavan aikakautemme epäterveiden ilmiöiden kitkemiseksi tulisi tehdä. Vastauksia ei tule ja jokainen saa miettiä niitä itse.

”Olen nähnyt niin monia vallan ja/tai kuuluisuuden aiheuttamia persoonallisuuden muutoksia. Nämä muutokset horjuttavat ihmisen käsitystä itsestään ja muista, ne horjuttavat käsitystä elämästä ja elämän tärkeysjärjestyksestä, ne horjuttavat eläytymiskykyä ja aitoa avoimuutta – enkä voi uskoa, että kaikki nämä ihmiset olisivat kuljeskelleet ympäriinsä syvästi narsistisuuttaan salaillen aina siihen asti, kunnes jokin urotyö tai nimitys on tuonut heille niin suurta huomiota, että persoonallisuustyyppi on puhjennut täyteen kukkaan.”

**

Kirjassa pohditaan, kuinka markkinatalous julistaa inhimillisen kanssakäymisen eri ulottuvuuksien kantavaksi periaatteeksi kaiken vaihdettavuutta. Tämä piirre on vahvistunut kirjan kirjoittamisen jälkeen vuosi vuodelta ja nyt ajattelua tuputetaan lähestulkoon kaikille elämänalueille. Ikään kuin maailma olisi täynnä vain itsekkäin motiivein varustettuja yksilöitä, jotka nollasummapeliä muistuttavassa eloonjäämiskamppailussa taistelevat itselleen kuuluvista oikeuksista.

”Markkinataloudessa toisen kuolema on toisen leipä”, Stenius toteaa. Hänestä markkinat ovat hyvä keino jakaa kulutustavaroita, mutta vahingollinen käyttäytymisnormi niillä alueilla, jotka muodostavat meidän ihmisarvomme. Olen samaa mieltä. Kaikki on kaupan kunhan hinnasta sovitaan –ajattelu on ristiriidassa demokratian ja kansalaisuuden periaatteiden kanssa.

Kaikkien kilpailu kaikkia vastaan syö yhteisöllisyyttä ja tuhoaa yhteistyötä. Demokratiassa kaikki pelaa. Itsekkäät minä minä ahmatit syövät mittaamatonta yhteistä sosiaalista pääomaa. Syy ei ole aina näiden syöppöjen, vaan järjestelmän, joka usuttaa nälässä pidetyt leijonat ulos häkeistään.

Tämä näkyy politiikassa niin, että se mielletään yhä useammin pelkkänä itsekkäiden tahojen itsekkäänä kamppailuna. Siis edunvalvontana, jossa kukin etutaho pyrkii ulosmittaamaan pois omansa. Politiikan pitäisi olla yhteiseen hyvään pyrkivää jaloa toimintaa eikä mitään päänahkojen metsästystä. Jos tämä ulottuvuus rapautuu, myös demokratia kärsii. Ja kärsiihän se.

”Mitä tapahtuu, kun politiikan ei enää katsota koskevan meitä todella henkilökohtaisessa merkityksessä, vaan se muuttuu toiminnaksi, joka tapahtuu silmiemme edessä näyttämöllä, jota meidän on tapana kutsua julkisuudeksi?”

Tapahtuu niin, että katsomme todellisuutta etäältä siihen osallistumatta. Se miltä näyttää on tärkeämpää kuin mitä on. Ja saamme entistä enemmän sellaisia poliitikkoja, jotka janoavat lisää estradeja, lisää aplodeja ja lisää kutkuttavan jännittävää kilpailua ja kamppailua. Iken yhdet kättelyt valkoisessa talossa muuttuivat mahtavaksi ulkopolitiikan hoidoksi, kun sisällölle ei panna mitään painoa. Osaako kukaan nimetä yhtäkään oikeaa ulkopoliittista tekoa, jonka Ilkka Kanerva olisi tehnyt edellä mainittua käden vatkausta lukuunottamatta? Minun ruutuni näyttää tässä kohtaa pelkkää lumisadetta.

Kokemuksesta voin sanoa, että minä koen politiikan tämän puolen epämukavaksi. Julkisuutta tarvitaan asioiden esilläpitämiseen, mutta muu saa olon vaivaantuneeksi. Entä se yhteisten asioiden hoito sitten? Senhän pitäisi tapahtua sanan mukaisesti yhdessä.

Se joka yrittää tuoda tämän näyttämöleikin osaksi sosialidemokraattisen puolueen toimintaa, ei ole ymmärtänyt aatteestamme yhtikäs mitään.

**

Pääsiäinen tulee ja keväisen kauniit narsissit kukkivat jo kuistillamme. Lisääntyvä valo piristää ja tuottaa energiaa. Minulle tehokkain energialisä tulee Marco Bjurströmin joka viikkoisista tanssitunneista. Ja kun ilmoittauduin vielä hänen pääsiäisen tehotanssikursseilleen, olen taatusti hyvin piristyneen iloluontoisella mielellä koko pääsiäisen. Tipitii!

Politiikkako hallitsematonta viettitoimintaa?

2008-03-09T18:09:00.006+02:00

Minun oli pakko vähän täydentää edellistä blogikirjaustani seuraavalla kappaleella, jonka sijoitin lautamiesjärjestelmää koskevaan kohtaan:

"Tässäkin kävelee vastaan se käsitys, jonka mukaan polittinen valveutuneisuus on kuin alhainen vietti, jota ihminen ei osaa hallita. Ikäänkuin yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenevä ihminen ei pystyisi mitenkään toimimaan tasapuolisuuteen pyrkien, vaan aina ja kaikkialla politiikkaa paasaten, ihmisiä lietsoen sekä etuja omaan laariin kahmien. Vähän sama kuin väittäisi hartaasti uskovaista ihmistä kelvottomaksi esimerkiksi johonkin virkaan. Siinähän se pakkokäännyttäisi ja hypnotisoisi ihmisiä omaan uskoonsa."

Mistä siis löytyy politiikasta puhtaita yksilöitä? Kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia arvostuksia ja näkemyksiä, joita voi pitää jollain lailla poliittisina. Jos ihminen kykenee määrittelemään oman poliittisen puolensa, se ei kerro huonosta kyvystä eritellä yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä arvostuksenvaraisia kysymyksiä, vaan ihan toisin päin. Jos ihmisellä on epämääräisiä ja jäsentymättömiä mielipiteitä, onko hän silloin jotenkin puhtaampi, kypsempi ja riippumattomampi? Väitän että näin ei ole.

Näkemyksettömyys ei siis ole mielestäni minkäänlainen hyve. Kyky eritellä omaa ajattelua on ainoa tae sille, että ihminen pystyy myös tähtäämään erilaisista vaikuttimista riippumattomaan ratkaisutoimintaan. Ja jos ihmisen poliittinen katsomus on avoimesti tiedossa, toiminta tulee jälkikäteen läpinäkyvästi punnituksi.

Meikäläisessä oikeusvaltiossa virkamiesten ja tuomioistuinten päätöksistä voi valittaa. Nämä oikeusturvan takeet varmistavat ratkaisutoiminnan riippumattomuuden ja puolueettomuuden ja oikovat mahdolliset kuprut, jos sellaisia pääsee syntymään. Ja inhimillisessä elämässähän joskus rapatessa roiskuu.

Tämä pohdinta sai siis kimmokkeensa lautamiesten valintatapaa koskevasta arvostelusta. Kokonaan eri kysymys on sitten se, onko oikeuden maallikkojäsenillä muuten mahdollisuuksia analysoida ja perehtyä riittävän syvällisesti käsiteltäviin oikeustapauksiin. Mutta se on sitten kokonaan eri asia kuin se, aiheuttaako jonkunsävyinen yhteiskunnallinen vakaumus kategorisesti moraalin alenemista lähestulkoon rikollisen alhaiselle tasolle.

Jotain mieltä olemisen vaikeudesta

2008-03-08T21:03:00.007+02:00

Osallistuin tänään puoluevaltuuston kokoukseen. Keskustelujen pääaiheeksi nousi esitys neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä, jota on vaadittu toteutettavaksi tämän kevään aikana ehdolla olevista puheenjohtajaehdokkaista.

Odotetusti ajatus ei saanut kovin laajaa vastakaikua. Pääargumentti jäsenäänestystä vastaan oli se, että puoluekokousmenettelyt on jo sovittu ja pelisääntöjen muuttamien kesken kaiken olisi ”säntäilyä” tai jonkinlaista ei-vakaata ja järjestäytymätöntä toimintaa. Menettely olisi tietenkin uusi, mutten oikein hyväksy puheita siitä, kuinka jäsenten neuvon kuuleminen olisi jotenkin demokratiaa kaventavaa. Asiahan on tasan päinvastoin.

Kun puhutaan säännöistä ja muodoista, tulee muistaa, että ne on tehty järjestäytyneen toiminnan ja demokratian turvaamiseksi. Siis jäsenten suojaksi mielivaltaa vastaan.

En voi mitenkään hyväksyä sitä ajatusta, että tieto jäsenten näkemyksistä sotkisi ja häiritsisi päätöksentekoa. Tai jos joku näin ajattelee, se kertoo jotain kyseisen henkilön kiemuraisesta demokratiakäsityksestä. Neuvoa-antava jäsenäänestys vain vankistaisi puoluekokouksen valintaprosessia ja lisäisi sen demokraattisuutta ja legitimiteettiä jäsenten keskuudessa. Jäsen on puolueessa kuningas.

Jäsenäänestystä ei nyt kuitenkaan toteuteta tänä keväänä. Käyty keskustelu kuitenkin palvelee puoluekokousta, jossa asiaa joka tapauksessa käsitellään ison aloitenipun saattelemana. Olemme tässä nyt päässeet harjoituttamaan suhtautumistamme uusiin toimintamuotoihin ja toivottavasti aloitteen taustalla ollut halu lisätä jäsenten vaikutusmahdollisuuksia saa vastakaikua vähitellen myös muutosvastarintaisimpien jäärien mielissä. Positiivista on, että puoluehallitus on päättänyt tuottaa aineiston tähän keskusteluun jäsenäänestyksen erilaisista muodoista ja vaikutuksista.

**

Minua häiritsee se, että kantaaottamattomuudesta on tehty nykypäivän hyve. Se on riskitöntä ja turvallista ja seurausta yleisestä politiikanvastaisesta ilmapiiristä. Liputtamalla jonkun asian puolesta voi tulla teilatuksi. Sen pelossa hajuton ja mauton on turvallisempi valinta. Huolestuttavaa on, että kehitys on levinnyt politiikan sisään ja meidänkin puolueeseemme.

Kun peesailee, pitää mahdollisuudet avoimina eri suuntiin - muka. Olemalla mitäänsanomaton, voi palvella monenlaisia tarkoitusperiä ja toiveita. Kun ei valitse puoltaan tai linjaa mitään, voi pysyä pelissä mukana. Minusta kyse on raukkamaisesta laskelmoinnista, jonka ei soisi olevan politiikkamme ohjenuorana. Enkä ole sitä mieltä, että olemalla jotain mieltä jostain, sulkisi ovia ja mahdollisuuksia. Politiikkaan kuuluu se, että erilaiset mielipiteet ja ajatussisällöt keskustelevat keskenään. Pahvikulissien jutustelusta ei kostu kukaan.

**

Minusta on ollut erikoista lukea Matti Vanhasen oikeudenkäynnin tuomiota kommentoineita puheenvuoroja. Ensinnäkään en itse halua puuttua koko juttuun lainkaan, koska a) asia ei kuulu minulle, b) kyseessä ei ole lainvoimainen tuomio ja c) en ole ollut istunnossa läsnä kuulemassa todistajien lausuntoja ja muita puheenvuoroja. Lööppejä lukemalla ei ratkea se, mikä on asiassa oikein tai väärin.

On harvinaista, että tässä jutussa on menty kyseenalaistamaan tuomioistuimen jäsenten motiiveja ja harkintakykyä, kun lopputulos on koettu vääräksi ja epämieluisaksi. Maallikolta tällaiset kannat vielä ymmärtäisi, mutta ei juristin koulutuksen saaneelta. Tarkoitan oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikkaa, joka vihjaili, että Susan Ruususen kyyneleet olisivat sumentaneet miespuolisten lautamiesten harkintakyvyn. Helsingin Sanomien pääkirjoitus taas sai aiheen suomia lautamiesjärjestelmää antaen ymmärtää yhden lautamiehen olleen jäävi julkisosialidemokraattisen arvomaailmansa takia.

Lautamiesjärjestelmä ansaitsee päivitystä tähän päivään, mutta on aika roisi väite mennä noinkin suoraan riippumattoman tuomioistuinten jäsenten pääkopan sisään väittämään sen hataruutta sukupuolen, poliittisen katsomuksen tai ammatin takia. Tuomareillakin voi olla erilaisia yhteiskunnallisia painotuksia, mutta he silti kykenevät toimimaan ratkaisijoina lainsäädännön rajoissa oman ammattitaitonsa ansiosta.

Myös lautamiehiksi valikoituvat ovat oman tuntemukseni mukaan hyvin vastuullisia ja tehtävään koulutettuja henkilöitä. Tosin kansanedustaja lautamiehenä menee minunkin mielestäni vähän liian pitkälle. Siinä koetellaan vallan kolmijako-opin pilareita natisten. Paikallispolitiikassa mukana olevan laita on sen sijaan toinen. Olen itse työskennellyt lautamiesten kanssa auskultoidessani Lohjan käräjäoikeudessa ja minun tuntemani lautamiehet olivat hyvin perillä tehtävänsä luonteesta.

Mistä edes löytäisimme sellaisessa komerossa kasvaneita lautamiehiä tai tuomareita, joille ei olisi muodostunut minkäänlaista arvomaailmaa tai yhteiskunnallista katsantokantaa. Lautamiehet ovat yleensä niitä tunnollisia aktiivisia kansalaisia, joita löytyy vanhempaintoimikunnista, asukasyhdistyksistä ja harrastuspiireistä. Monet tällaiset ihmiset ovat aktiivisuutensa kautta päätyneet myös jonkinlaiseen poliittiseen toimintaan eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa.

Politiikka ei ole mitään sen kummallisempaa kuin sitä kuuluisaa yhteisten asioiden hoitoa. Se ei tee ihmistä epäkelvoksi ja motiiveiltaan hämäräperäiseksi ketkuilijaksi. Niitäkin tosin löytyy, mutta ei siksi, että ihminen on poliittisesti valveutunut, vaan siksi, että henkilö on muuten moraaliltaan alhaista tasoa. Lautamiehenä ns. kotiinpäin vetoa ei sallita.

Tässäkin kävelee vastaan se käsitys, jonka mukaan polittinen valveutuneisuus on kuin alhainen vietti, jota ihminen ei osaa hallita. Ikäänkuin yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenevä ihminen ei pystyisi mitenkään toimimaan tasapuolisuuteen pyrkien, vaan aina ja kaikkialla politiikkaa paasaten, ihmisiä lietsoen sekä etuja omaan laariin kahmien. Vähän sama kuin väittäisi hartaasti uskovaista ihmistä kelvottomaksi esimerkiksi johonkin virkaan. Siinähän se pakkokäännyttäisi ja hypnotisoisi ihmisiä omaan uskoonsa.

Tuomarin esteellisyydestä on omat pykälänsä. En ole kuullut, että tässä jutussa olisi tehty moisia prosessiväitteitä. Jääviydestä kerrotaan ikivanhassa oikeudenkäymiskaaressa ja se kuuluu vuoden 1734 alkuperäisasussaan näin:

”Jos kantaja tahi vastaaja tahtoo jäävätä tuomarin, tehköön sen siivosti, ja tuomari itse tuomitkoon siitä jäävistä. Nämä ovat lailliset jäävit: kun tuomari on jommankumman kanssa sellaisessa sukulaisuudessa tahi lankoudessa, jossa avioliitto Naimiskaaren 2 Luvun mukaan ei ole luvallinen, siihen lukien myös hänen serkkunsa sukulaisuuden, vaan ei lankouden kannalta; taikka kun tuomari on hänen vastapuolensa tahi julkinen vihamiehensä; taikka kun tuomarilla tahi hänen nyt mainituilla sukulaisillansa on siinä asiassa osa, tahi kun heillä on siitä erinomaista hyötyä tahi vahinkoa odotettavana; taikka kun hän toisessa Oikeudessa on ollut samassa asiassa tuomarina, tahi on siinä ennen ollut asianajajana tai todistajana, tahi kun hän ennen, jonkin Oikeuden tahi [kuninkaan käskynhaltijan] käskyläisenä, on päättänyt jotakin siihen asiaan kuuluvaa; taikka kun hänellä itsellänsä on samanainen asia toisessa Oikeudessa. Jos tuomari tietää sellaisen jäävin itseänsä vastaan olevan, vaikka ei riitapuolella ole siitä tietoa, niin astukoon itsestänsä pois Oikeudesta.”

**

HOK-Elannon vaalitulos ratkesi tänään ja minut valittiin 875 äänellä edustajistoon nyt toistamiseen. Olen myös HOK-Elannon hallintoneuvoston jäsen. Tulos oli oikein hyvä, koska en tehnyt mitään henkilökohtaista kampanjaa. Ehdokkaita oli valtava määrä ja äänestäjille oli kova työ kahlata listoja läpi. Tuloksiin tästä. Äänimääräni oli muuten suurin espoolaisten demareiden listalla, joten kiitos luottamuksesta!

Entinen raakile

2008-03-02T11:09:00.006+02:00

Minun pitäisi laatia kirjoitusta aiheesta feminismi ja politiikka, mutta pienet käynnistysvaikeudet lipsauttivat minut muisteloiden puolelle. Ja syypäänä on asianajaja Jarkko Jaatela, joka on näkynyt muutamissa viimeaikaisissa median raportoimissa oikeudenkäynneissä. Hän oli Jere Karalahden asiamiehenä ja nyt viimeksi kolmen lapsen surmasta epäillyn äidin avustajana.

Vähemmän huvittavia tapauksia, mutta mieleeni tulivat omat enemmän huvittavat ammatinvalintamuistoni. Valitsin lukiossa vapaavalintaisen lakitiedon kurssin ja Jarkko Jaatela tuli sinne koulun entisenä oppilaana ja oikeustieteen opiskelijana opettamaan. Kaikki tytöt kuolasivat hänen peränsä. Kun sitten kaverini kanssa jouduimme KY-nimisessä ravintolassa lompakkovarkauden uhriksi, käännyimme tietenkin Jarkko Jaatelan puoleen. Hän oli muistaakseni Helsingin raastuvanoikeudessa (nyk. käräjäoikeus) töissä ja hän auttoi meitä rikosilmoituksen teossa.

Lompakkovaras saatiin kiinni ja oikeuteen ja minä vakuutuin tulevasta ammatinvalinnastani. Pyrin ja pääsin oikeustieteelliseen suoraan koulun penkiltä, vaikka vielä pääsykoekirjoja ostaessani arvoin kirjakaupassa oikeustieteellisen, valtiotieteellisen ja kauppakorkeakoulun kirjapinojen välillä.

Huvittavinta tässä jutussa on se, että varastettu lompakkoni oli minun, mutta siellä ollut henkilöllisyystodistus oli kaverini. Olin luokkakavereitani vuoden nuorempi ja alaikäinen, eikä minulla olisi pitänyt olla mitään asiaa ravintolaan, mutta se ei meidän oikeusjutussame häirinnyt. Jonkun peitetarinan tähänkin keksimme, mutten muista tarkkaan minkä.

**

Aika huvittavaa on muistella myös sitä seuraavana vuonna tapahtunutta pienimuotoista TV-seikkailua, jossa olin Yleisradion nuortenohjelman keskustelijana yhdessä kaverini kanssa. Meidät pakotti puuhaan kaverini äiti, joka oli töissä Yleisradiossa. Ohjelmaa arvosteli Helsingin Sanomissa itse Jukka Kajava ja aiheesta.

Emme itsekään pitäneet ohjelman teosta. Juttelimme keskenään jossain Ylen toimistohuoneessa ja joku kuvasi sitä pienellä kameralla. Meistä se ei vaikuttanut kovin mietityltä ohjelmaidealta. Meidän odotettiin lässyttävän jotain nuorten juttuja, mutta olin 18-vuotiaana moiseen lepertelyyn aivan väärä valinta.

Niinpä laadimme Kajavan jutun innoittamana Helsingin Sanomien yleisönosastoon tulikivenkatkuisen mielipidekirjoituksen, jossa haukuimme ohjelman tekijät lyttyyn käyttäen ohjelmasta muistaakseni sanaa ” p*kaa” ynnä muita vähemmän mairittelevia ilmauksia. Ei ihme, että ohjelman tekijä oli loukkaantunut tekstistämme ja oli kuulemma itkenyt koko päivän.

Näitä arkistohelmiä ei ole tullut kaiveltua esiin, mutta varmanakin niiden näkeminen nostaisi punan kasvoilleni.

**

Mitä näistä tapauksista pitäisi päätellä tulevan ammatinvalinnan kannalta? Ei luultavasti muuta kuin että nuoruuden ehdottomuudesta ja naiiviudesta ei ole paljon jäljellä ja kypsää viisautta on tullut rutkasti tilalle – vai onko?

**

TV 2:lta tulee tänään elokuva Wag The Dog, eli Suomeksi Häntä heiluttaa koiraa. Elokuva on vuodelta 1997 ja kirjoitin siitä taannoin blogissani lainattuani DVD:n veljeltäni. Huvittava elokuva USA:n politiikasta, jonka huvittavuus perustuu siihen, että myöhemmät tositapahtumat Irakissa toistavat elokuvan pähkähullua juonta. Toivottavasti tulevan USA:n presidentin innovatiivisuus ei ulotu yhtä hanakasti Hollywoodin hassuimpien satiirien toistoon tosielämässä. Ks. aiempi blogitekstini tästä.

Turisteilla on hauskaa

2008-02-26T23:41:00.004+02:00

No nyt sitten pidin myös Pilates-tunnin ja Pump-tunnin. Niin siinä on päässyt käymään, että vanha jumppaohjaajan sivutoimi on ottanut vallan tästä juristista. Vai pitäisikö sanoa turistista. Olen ottanut itselleni sellaisen oman elämän turististatuksen, jonka varjolla voi rauhassa ihmetellä, seikkailla ja olla utelias. Sekä aiheuttaa roolihämmennystä.

Sitä saa aika erilaista kohtelua sen mukaan, missä kohtaa sosiaalisia tikapuita sinun oletetaan olevan. Minä osaan omasta mielestäni vaihtaa aika uskottavasti rappuselta toiselle. Tai niin ainakin kuvittelen.

Se onnistuu jopa ilman näköhavaintoa, vaikka yleensä remonttireiskaa muistuttava vaatetukseni on omiaan luomaan tietynlaisia mielleyhtymiä. Tänäänkin kun soitin terveyskeskukseen, minua puhuteltiin kuin vähä-älyistä lasta - siis aika alentuvaan sävyyn. Yritin tilata aikaa lääkärille, mutta niinhän se on, että kyseessä on lääkärille menon estopalvelu eikä mikään terveysneuvontapuhelin terveyskeskuspalvelusta puhumattakaan.

”Nuorilla ihmisillä on ihan normaalia, että flunssa kestää monta viikkoa”. Miten niin nuorilla? Minäkö? Kai se tuli siitä, etten sanonut tarvitsevani sairaslomatodistusta, vaan halusin lääkäriin kysymään sitkeästä yskästä ja nuhastani. En viitsinyt ryhtyä kovistelemaan tyyliin: ”Tässä puhuu Espoon kaupunginvaltuutettu ja pomosi, joka haluaa nyt sen lääkäriajan ja vähän äkkiä”. Moinen ei vain tulisi mieleenikään.

Sitä paitsi terveydenhoitaja taisi olla oikeassa. Minun virusperäinen flunssani ei taida millään lääkkeillä parantua. Yskitään vaan keuhkot pihalle ja loikitaan jumpissa…

**

SDP:n puheenjohtajakisasta on tulossa aikamoinen sirkus. Tässä mennään näköjään ääripäästä toiseen. Ensin ei tahtonut löytyä ketään, jota puheenjohtajuus olisi kiinnostanut Erkki Tuomiojaa lukuun ottamatta ja nyt näillä SDP:n Hulluilla Päivillä tarjonta ylittää jo kysynnän. Mihin nämä kaikki kandidaatit oikein pyrkivät? Televisioon, kunnanvaltuustoon, vai sittenkin SDP:n johtoon? Aatejohtajan ja pääministeriehdokkaan paikka on auki eikä se tehtävä ole alennusmyynnissä.

Kun ehdolla on vähän kaikki, ehdolla ei ole lopulta oikein ketään. Sen verran kaoottiseksi keskustelun käyminen saati sen jäsentäminen voi käydä. Mitä enemmän ehdokkaita, sitä vähemmän pystytään käymään aitoa ja syvällistä linjakeskustelua. Kenen etu se on?

Linjakeskustelu siis kärsii – paitsi niiden kohdalla, joiden linja on tullut tutuksi jo vuosien varrella.

PS: Olin Kansanuutisten Viikkolehden haastattelussa ja kansikuvahenkilönä. Juttuun tästä.

Metsäläinen

2008-02-19T21:07:00.004+02:00

Elsalla ja Leolla on koulun hiihtoloma ja olimme Mäntsälässä. Mäntsälä on minun lapsuuteni vapaa-ajanviettopaikka numero 1, koska äitini on sieltä kotoisin.

Nyt olimme siis samoissa maisemissa hunajafarmaritätini piilopirtissä (hän kasvattaa mehiläisiä). Oma kuumeeni veti olon vähän veteläksi ja kun Elsa sairastui myös paikan päällä, oli ulkoilumme aika rajattua. Pojat sen sijaan keksivät puuhaa metsän reunassa ja kaikki lapset halusivat käydä rapsuttelemassa naapurin Siiri-koiraa. Ehdimme myös metsään, jossa teimme nuotion ja paistoimme makkaraa.

Minua rauhoittaa aina, kun pääsen tähän tuttuun maisemaan. Peltoaukea, jota reunustavat sammaleiset peikkometsät. Ei ihmisiä – pelkkää puiden huminaa. Ja seurana vain oma mielikuvitus. Lapsista huomaa, että heidän luovuutensa pääsee ihan eri tavalla valloilleen tällaisessa ympäristössä. Ja sama pätee varmasti myös aikuisiin.

**

Simo (5v) teki Mäntsälä-luovuuspuuskassaan Drontti-sarjakuvan. Hän piirsi kahdeksan paperia molemmin puolin täyteen lintuhahmoja rääkymässä tai lentämässä tai mitä milloinkin. Yhdelle hän piirsi myös linnun sisuskalut, siis aidon näköisen ruuansulatuselimistön. Kyseessä on siis lintulaji, jonka olemassaoloa tuskin muistin. Kotona tarkistin, että Simo piirsi nokan ja lintuhahmon aivan oikein. Hämmästelin. Lisäksi hän niittasi paperit yhteen ja minun piti kirjoittaa puhekupliin tekstit, jotka hän oli jo piirtäessään tarkkaan miettinyt. Kotona Simo jatkoi vielä kuvien väritystä hartaasti koko illan.

Simo ilmoitti tänään uuden ammatinvalinnan: arkkitehti tai sarjakuvapiirtäjä. Dronttisarja kuulemma jatkuu myös elokuvana ja erilaisina tuotteina...

**

Tässä Uutispäivä Demarissa julkaistu kolumnini.

Raikas tuulahdus?

2008-02-16T12:20:00.003+02:00

Olemme lähdössä tänään Mäntsälään mökille, vaikka kuume vaivaa. Lapset ovat olleet vuoron perään sairaina ja nyt oli siis minun vuoroni. Asiaa ei yhtään auttanut se, että kävin torstaina pitämässä spinning-tunnin. Olin siis tuuraajana ja kokemattomuuttani poljin aikamoisella apinanraivolla.

Torstai oli muutenkin aika kummallinen päivä. Se alkoi aamun puoluehallituksen kokouksessa, jossa olivat tunteet pinnassa. Ymmärrän kyllä monien surun ja pettymyksen, mutta syntipukkien ja sylkykuppien etsintä ei auta mitään.

Kotona lasten tekemät ystävänpäiväkortit saivat suupielet hetkellisesti ylöspäin, mutta orastava flunssa ja spinning-ohjaus veivät huomion. Myös siltä, että meillä oli hääpäivä. No sitä voi viettää myöhemminkin.

Onneksi on lasten hiihtoloma ja voi keskittyä pelkkään oleiluun ja ulkoiluun kunhan oma flunssa tästä hellittää.

**

SDP:lle tarjoillaan nyt puolueen ulkopuolelta kovasti raikasta tuulta. Ei siinä mitään, raikas on mukavampi kuin tunkkainen. Toivottavasti emme kuitenkaan haksahda sellaiseen raikkausoppiin, jossa kokemus ja viisaus tarkoittaa negatiivista ja pahaa ja kokemattomuus on jotain, hmmmm.... siis raikasta.

Mutta tunkkainen ei halua olla kukaan. Ratkaisu puolueessa on ovien ja ikkunoiden avaaminen ulos maailmaan ja sisään puolueeseen. Ja tämän suuntaisia esityksiä on myös tehty. Tämä on sitä oikeaa ja pysyvää raikkautta, eikä sitä, että suihkitaan Rexonaa hikiseen kainaloon.

Suuret vaihtoviikot

2008-02-12T22:55:00.000+02:00

Stakesin Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittajan blogissa Zeitgeist on mielenkiintoista SDP:n johtajuuspohdintaa. Kirjoittajana on valtiotieteen tohtori Matti Virtanen. Teksti kannattaa lukea kokonaan, mutta tässä pari otosta:

”Mutta jospa Tuomioja tavoittelee puheenjohtajuutta tosissaan? Jokainen, joka on seurannut Tuomiojan toimintaa ensin ryhmänjohtajana eduskunnassa 1990-luvulla ja sitten kauppa- ja teollisuusministerinä ja sitten 2000-luvun pitkäaikaisena ulkoministerinä joutuu toteamaan, että todellisena vallan miehenä Tuomioja on ollut taitava, sovitteleva ja ryhmälleen ja hallitukselleen perustaltaan solidaarinen – siitä huolimatta, että hänellä on koko ajan ollut oma linjansa. Se vain ei tähän asti ole ollut Sdp:n valtavirta.

Mutta jos se nyt alkaisi olla, kun yhteiskunnallinen kehitys petaa sille uomaa? Jos näin on käymässä, onko Sdp:llä varaa hukata Tuomiojan kaltainen poliittinen pääoma tilanteessa, jossa koko puoluejohto vaihtuu?”

”Yksi malli olisi sukupolvittainen kerrosvoileipä, jota vetäisi vankka kokemus ja joka fuusioisi itseensä nuoren naisvoittoisen energian. Tältä pohjalta demarijohdon kokoonpano voisi olla seuraava: puheenjohtaja Erkki Tuomioja (s. 1946) ja varapuheenjohtajat Heli Paasio (s. 1972) ja Jutta Urpilainen (s. 1975); puoluevaltuuston puheenjohtaja Tarja Filatov (s. 1963) ja puoluesihteeri Susanna Rahkonen (s. 1968).

Toisaalta nimiä on tässä vaiheessa turha arvuutella, sillä Sdp järjestänee uudessa tilanteessa neuvoa-antavan jäsenäänestyksen. Jos sen tulokset ovat selkeitä, vaikea niitä on puoluekokouksen ohittaa.”
Koko tekstiin tästä.

**

Neuvoa-antavan jäsenäänestyksen suosio on jatkanut jäsenten keskuudessa kasvuaan, mutta joidenkin sitä vaatineiden into alkaa hiipua sitä mukaa kun uusia ehdokkaita tulee mukaan. Eikö juuri nyt olisi suurin tarve jäsenten kantojen selvittelemiselle? Ei kai voi olla niin, että lähestulkoon kaikilta muilta, paitsi jäseniltä kysytään asiasta. Viimeksi päivän Hesarissa piirijohtajilta, jotka eivät valintaa edes tee.

Viimeistään nyt jäsenet pitäisi ottaa mukaan SDP:n puheenjohtajan vaihtoviikkojen ohjelmaan.

Kannattaa seurata SDP:n taustalobbareiden liikkeitä näinä mielenkiintoisina päivinä. Se on tosin vaikeaa, koska tämä voima ei näy kovin selkeästi ulospäin. Kyse on taustavaikuttajista, jotka ovat auttaneet ja tukeneet SDP:n toimintaa eri tavoin vuosikymmenten ajan. He ovat muodostuneet tärkeiksi tukijoiksi monien ehdokkaiden vaalikampanjoissa. Tosin Tuomioja on pärjännyt omillaan.

Kun puolueen toimintakulttuuria ryhdytään uudistamaan, avautuminen etenee toivottavasti myös SDP:n takapihan puolelle. Läpinäkyvyyttä ja toimintakulttuurin uudistumista tarvitaan toiminnan kaikilla tasoilla.

PS: Suuren kansansuosion saavuttanut Sauli Niinistö on Erkki Tuomiojan ikätoveri. Ja kelpaa kokoomukselle edelleen.

Kuumetta

2008-02-12T18:07:00.000+02:00

Eilen Leo (7v) oli flunssan takia kotona ja tänään oli Simon (5v) vuoro. Ehdin kyllä päivällä tasa-arvoasiain neuvottelukunnan kokoukseen ja sen perään puolueen tasa-arvojaoston palaveriin. Haluamme, että puolueemme on sukupuolten tasa-arvoasioiden edelläkävijä ja siksi omissa puoluekokousohjelmissamme tulee näkyä myös sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulma. Miesnäkökulma sisältyy tähän ajatteluun.

Leo alkoi eilen askartelemaan viidakkoa kissoillemme Sagalle ja Mirolle. Hän piirsi paperiin puita, pensaita ja viidakon eläimiä ja liimasi ne ikkunaan. Lisäksi hän toi kaksi kasvia ikkunalaudalle ja kehitti aikamoisen tarinan siitä, mitä eläimet ovat parhaillaan tekemässä. Tässä aherruksessa meni 3,5 tuntia ja sama jatkui vielä tänään. Simokin innostui ja teki savannin toiselle ikkunalaudalle kukkapurkkien sekaan. Hän kutsui sitä kylläkin safarriksi. Simokin piirsi ja leikkasi hartaudella kuvat ja minun piti auttaa teipin kiinnityksessä. Leo on aloittanut jo Pohjoisnavan rakennustyöt omalle ikkunalleen. Siis hyvin luovaa ja itsenäistä toimintaa.

Jos on ollut kuumetta kotona, niin kuumeen nousua on ollut havaittavissa myös puolueessamme. Erkki Tuomioja on toistaiseksi ainoa ehdokas*, mutta ilma on sakeana potentiaalisista kandidaateista, jotka nyt uskaltautuvat esiin Eero Heinäluoman luovuttua. Liisa Jaakonsaari annosteli jo kansalle D-vitamiinia ja sitähän näinä aikoina tarvitaan.

*) lisäys klo 20.23: Ei ole enää.

Piristysruisketta ja säpinää on siis luvassa, kunhan nimiä alkaa tipahtelemaan. Kutkuttavan jännittävän henkilöspekuloinnin tiimellyksessä on syytä kääntää katseet pikaisesti ehdokkaiden edustamaan linjaan. Muuten jäsenet eivät pysty arvioimaan, minkä vision puolesta kukin ehdokas kamppailee.

Jos ehdokkaan visio ja oma linja ei ole vielä suurelle yleisölle tähän mennessä kirkastunut, alkaa olla jo kiire. Jäsenet odottavat aatejohtajuutta peliin ja aineksia linjakeskusteluun.

Vaikka katsomossa on paljon helpommat oltavat kuin näyttämöllä, me kaikki puolueen jäsenet voisimme miettiä, mitä me jokainen voimme tarjota puolueen hyväksi. Jokainen voisi ajatella, mitä tärkeitä näkökulmia itsellä olisi antaa poliittiseen keskusteluun. Pelkkä puskista arvostelu ei kanna pitkälle, jos itsellä ei ole tarjota omaa vaihtoehtoa.

Tässä se, mitä minä olen ajatellut aiheesta sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus. Puheenvuoroni löytyy kotisivuiltani täältä. Aion jatkaa aiheesta myöhemmin lisää.

Äimän käkenä

2008-02-10T17:49:00.000+02:00

Eero Heinäluoman ilmoitus löi kaikki ällikällä. Hän ei siis ole ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi ja tämä tieto tuli kaikille yllätyksenä. Edes puolueen johdossa tästä ei tiedetty. Itselleni tuli sellainen olo, että päätös oli kypsynyt aivan viime metreille asti.

Johtuen ilmoituksen yllätyksellisyydestä, ketään manttelinperijäehdokasta ei ole. Ei ainakaan vielä. Ja vaikka olisikin, tilanne on aidosti hyvin avoin. Avoimempi kuin ehkä koskaan SDP:n historiassa. Mitään valmiita paketteja tai suosikkeja ei pystytä petailemaan samaan tapaan kuin entisaikoina. Se peli vihellettiin poikki tänään ja olen siitä hyvin iloinen.

SDP on vasemmistopuolue. Me olemme kansalaisyhteiskunnan vaihtoehto markkinayhteiskunnalle. Puolueemme nojaa demokratiaan ja haluaa saada yhteiskunnassa kaikkien äänen kuuluviin.

Puolueemme on mennyttä, jos irrotamme otteen todellisuudesta ja lähdemme leijailemaan pintakiillon ja mielikuvien varaan. Markkinavetoisesti edennyt globalisaatio on tunkenut kilpailuideologiansa niin syvälle yhteiskuntien rakenteisiin, että vaihtoehdon tuottamisessa ja nykymenon haastamisessa tarvitaan todella kovia lihaksia. Siis valtaisasti aivotyötä, analyysiä, pohdintaa ja keskustelua keskustelun perään sekä kylmän viileää harkintaa.

Toivotan nyt jäitä niihin hattuihin, jotka kuvittelevat, että Eero Heinäluoman luopumisen jälkeen aukeaisi joku imagopoliitikon mentävä helppo latu. Niin se ei ole. Mikään ei ole haasteiden suhteen muuttunut. Tarvitsemme politiikkaa enemmän kuin koskaan. Ja politiikasta vastaavan liikkeen johtoon tarvitaan se paras asiaosaaja. Erkki Tuomioja on onneksi käytettävissä.

Tässä olivat ensitunnelmani tajunnanvirtana... Kädet tärisevät vieläkin….

Herkkä korva

2008-02-09T11:33:00.000+02:00

Jäsenäänestysadressi puolueen puheenjohtajavalinnasta on kerännyt jo yli tuhat nimeä. Tässä on käynyt juuri niin kuin ennalta arvelin; jäsenäänestystä kannatetaan sitä enemmän, mitä enemmän aihetta yritetään vaientaa ja lakaista maton alle. Jäsenäänestysvaatimus on noussut laajemmaksi symboliksi puolueen avaamisen puolesta - vaikkei se toimenpiteenä mikään ainoa autuaaksi tekevä olekaan. Jotkut asiaan alunperin varauksellisesti suhtautuneet ovat kääntyneet adressin kannalle viimepäivien tapahtumien johdosta. Keskusteluun mm. tästä, tästä ja , tästä

Puolueen virallisen kielteinen linja toimii nyt päinvastaiseen suuntaan kuin on ajateltu ja minä sanoin se jo etukäteen ääneen (myös kuuluisassa puoluehallituksen kokouksessa).

"Kentän ääntä" voi näköjään kuunnella "herkällä korvalla" niin monella tavalla.

En pääse viikonloppuna Turkuun, mutta siellä SDP kokoontuu pohtimaan kuntavaaleja ja tulevaisuutta. Ja Eero Heinäluoma ilmoittaa haluavansa lähteä mukaan puheenjohtajakisaan. Päätös on kypsynyt.

Vallasta ja kielestä

2008-02-08T20:04:00.000+02:00

Unohduin keskiviikkoiltana television ääreen katsomaan aluksi harmittomalta vaikuttavaa dokumenttia amerikkalaisesta saarnamiehestä Jim Jonesista ja hänen uskonnollisesta yhteisöstään. Tarina ulottui jonnekin 1970-luvulle ja kävi aina vain kummallisemmaksi. Liimauduin ruudun ääreen.

Dokumentti eteni kronologisesti ja alkoi saada yhä tummempia sävyjä. Lopussa palaneen käryä haistanut kongressiedustaja tuli tutustumaan lahkon leiriin kuvausryhmän kanssa. Häntä oli vastassa iloisesti ja riemukkaasti juhliva suuri perhe, jossa kaikki näyttivät hyvin tyytyväisiltä. Vasta kun yksi ihminen laittoi lapun käteen, jossa luki ”haluamme pois täältä, auta meitä” - alkoi tapahtua.

Useampi ilmoittautui poislähtijäksi ja lipevä saarnamies alkoi hermostua. Hänen gorillansa alkoivat tulittaa vieraita ja seurueen valtaosa kuoli. Tähän loppui nauhoitettu kuvamateriaali. Muutamat haastatellut kertoivat loput. Leiriläiset kertyivät paviljonkiin, jossa alkoi myrkyn jakelu. Äidit lapsineen ottivat mukisematta kuolettavat myrkkyannoksensa ja kävivät maahan odottamaan kuolemaa. Valokuva ruumismerestä oli karmaiseva. Vain muutama jäi syystä tai toisesta henkiin.

”6.2. Kuoleman temppeli: Yli 900 saarnaaja Jim Jonesin seuraajaa teki joukkoitsemurhan vuonna 1978 Guyanassa. Ainutlaatuisen arkistomateriaaliin ja eloonjääneiden kertomuksiin perustuva dokumentti tapahtumaketjusta. Ohjaaja Stanley Nelson. Tuotanto Firelight Media, USA, 2006”

On ihmeellistä, miten saarnamies sai pidettyä yhteisöä vallassaan. Alussa koossapitävänä voimana oli rakkauden ilosanoma ja idealismi, mutta yhä useamman mieliin alkoi hiipiä epäilyksiä. Ihmiset raatoivat yötä päivää eikä heillä ollut tilaisuuksia kahdenkeskisiin keskusteluihin. Se selitti, että joukkovoimaa epäkohtiin puuttumiseksi ei syntynyt. Vaiettu totuus oli lahkon johtajan lisääntyvä maanisuus ja epäilevien tuomaiden häpäisy ja rangaistukset. Eriäviä kantoja ei yksinkertaisesti uskallettu esittää. Poiskin sai lähteä - periaatteessa.

Ihmismieli taipuu kummallisuuksiin ja esimerkki oli äärimmäinen. Kyse oli vallankäytöstä raadollisimmillaan.

**

Ontuva aasinsilta vallankäytön ja sanojen suhteeseen löytyi eilisestä Erkki Tuomiojan keskustelutilaisuudessa, jossa pohdittiin hyvinvointia ja uutta sosialidemokratiaa. Professori Juho Saari pohti sosiaalipolitiikan ahdasta tilaa nykyisessä julkisessa keskustelussa, jossa puhe kilpailukyvystä, kasvusta, työllisyydestä, julkisen talouden kestävyydestä, ikääntymiseen varautumisesta tai mistä milloinkin on ajanut tavoitteissa ohi varsinaisten hyvinvointipolitiikan tavoitteiden.

”Hyvinvointivaltio on kriisissä”- tyyppiset puheenvuorot ovat hänen mukaan myös vallankäyttöä. Nykyisessä tilanteessa, jossa politiikasta on tullut lähestulkoon pelkkää edunvalvontaa, erilaiset elinkeino- ja ryhmäintressit dominoivat tulkintoja. Diakonia-ammattikorkeakoulun yksikönjohtaja Heikki Hiilamo totesi, että markkinat luovat tänä päivänä ehdot hyvinvointivaltiolle. ”Kaikki maksaa, kaikki saa” periaatetta on yhä vaikeampi perustella. Samalla sosiaaliturvaa yritetään uudistaa ilman rahaa. Sanojen valtaa on myös se, että satsaukset hyvinvointiin nähdään pelkiksi kustannuksiksi, ei hyödyllisiksi investoinneiksi.

Tarvittaisiin siis uusia avainsanoja ja uutta muotoilua, jolla perustella hyvinvointipanostusten tärkeys ja hyödyt myös laajoille hyvin toimeen tuleville keskiryhmille. Hyvinvointipolitiikan ei pitäisi Hiilamon mukaan olla puhetta pelkästä passiivisesta riskien vakuuttamisesta, vaan sen pitäisi olla aktiivista toimintaa, jolla edistetään ihmisten hyvinvointia.

**

Uutispäivä Demari on herättänyt viime aikoina vilkasta keskustelua puolueen ja lehden roolista nuorten demareiden keskuudessa. Tunteet ovat käyneet kuumina puolin ja toisin. Siellä missä tunteet ovat pelissä, on myös toivoa. Se viestii: järjestö on meille tärkeä. Pahinta olisi syvä hiljaisuus. Keskusteluun mm. täältä: www.petrimustakallio.blogspot.com.

**

Valokuvausta harrastavan mieheni näpsimiä kuvia voi katsella täältä.

Ilahduttavaa

2008-02-05T01:27:00.000+02:00

Mikä tällä hetkellä ilahduttaa. Top 10:

lisääntyvä valo
talitintit
kutominen
lapset
syke välillä 130-150 BPM
musiikki
kissojen kehräys
kivat ihmiset
oivaltamisen ilo
Eduskunnan kirjasto

Listaa voisi jatkaa, mutta tässä päällimmäiset asiat, jotka ovat viime päivinä tuottaneet iloa. Uuden oppiminen ja opiskelu on aina ollut minusta innostavaa puuhaa. Piti oikein tarkistaa Elsalta (10-v), pitääkö hänkin oppimisesta ja koulusta vai onko kyseessä vain äidin toiveajattelu. ”No tietysti,” Elsa vastasi. Sepäs mukavaa.

Oman kasvissyönnin ja köyhäilyn innoittamana silmiini osui mielenkiintoista tietoa ravitsemuksesta ja ilmastonmuutoksesta. Olen syönyt kasvisruokaa viimeiset 15 vuotta ihan mutu-pohjalta (lasten myötä tosin menee myös kalaa ja kanaakin). Tuoreen Kuluttaja-lehden (1/2008) mukaan YK:n ruokajärjestö FAO on todennut, että lihantuotanto on maailmanlaajuisesti merkittävämpi kasvihuonepäästöjen lähde kuin liikenne. Naudat tuottavat märehtiessään suuria määriä metaania ja lihantuotanto kuluttaa paljon energiaa.

Ex-puheenjohtamani Kuluttajaliiton elintarvikeasiantuntija Annikka Marniemi toteaa lehdessä, että soijalla ja kasviksilla kannattaisi ainakin silloin tällöin korvata liha-aterioita. Jos lihan sijasta syötäisiin proteiininlähteenä soijaa, koko tuotantoketju olisi lyhyempi. Yli 90 prosenttia maailman soijasta menee karjan rehuksi ja me ihmiset syömme sitten sen soijaa syöneen otuksen. Se jos mikä kuluttaa. Lehdessä on myös soijarouheiden vertailu ja ne papanat, mistä minä valmistin maukasta kasvislasagnea, pärjäsivät vertailussa hyvin. Kannattaa kokeilla ja on myös edullista.

Kuluttajaliitolla on muuten hieno eettisen kuluttamisen sivusto ja uutuutena eettisen kuluttamisen neuvontapuhelin. (Hyvä Juha ja muut! Olen niiin ylpeä teistä!)

**

Ilahduttavaa on ollut myös se ihmisten kannustus, joka on liittynyt puolueen kehittämiseen ja siihen, että minuakin tarvitaan. Kukapa ei haluaisi olla tarpeellinen ja kokea, että omalla vuosikausien pitkäjännitteisellä työllä ja kertyneillä kehittämisajatuksilla ja kokemuksella olisi jonkinlaista käyttöä. Ja kun en ole mikään ikäloppu vihannes, niin ihan vielä minua ei tarvitse dementian takia taluttaa takaovesta ulos. Päinvastoin. Minun ikäluokkani pääkaupunkiseutu- ja lapsiperheihmisiä ei ole SDP:n vastuupaikoilla suinkaan liikaa (=olen tällä hetkellä ainoa puoluehallituksessa).

Minua on siis esitetty SDP:n puoluesihteeriehdokkaaksi. Julkisesti ensin kysyi Helsingin Sanomat ja sitä ennen yksittäiset ihmiset ja nyt oma puolueosastoni, joka laajensi pyynnön koskemaan myös puoluevaltuuston puheenjohtajan tehtäviä tai nykyistä puoluehallituksen jäsenen tehtävää.

Vastaan, että olen mielelläni ehdolla johonkin em. tehtävään. Olisi outoa, jos en olisi kiinnostunut. Sen verran tärkeäksi koen SDP:n kehittämisen. Kaikki riippuu kuitenkin kannatuksesta sekä siitä, miten minun pärställäni varustettu palanen sopii puolueen tehtävistä koostuvaan laajaan palapeliin. Siinä palapelissä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tosin asuinpaikan suhteen puolueen puheenjohtaja ja puoluesihteeri eivät ole mukana aluetasapainolaskelmissa, vaan heidät valitaan aluekiintiöiden ulkopuolelta.

Muuten palapelissä painavat niin monet asiat, että on vain hyvä, että ehdolla on useita henkilöitä. Onpahan, mistä valita. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että mitä keskeisempi tehtävä, sitä enemmän puolueen puheenjohtajan henkilöllä on vaikutusta valintoihin. Toisen puheenjohtajaehdokkaan kannattajaa tuskin valitaan esimerkiksi puoluesihteeriksi jne.

**

Joku kyseli, koska Erkki Tuomioja kampanjoi muullakin kuin puolueen avoimuusteemalla. Sellainen tilaisuus on torstaina:

Hyvä ystävä!

Tervetuloa kansanedustaja Erkki Tuomiojan puoluekokousvalmistelujen avausseminaariin TORSTAINA 7.2. KL0 18 alkaen. Paikkana Helsinki, Paasitornin Juho Rissanen -sali.

Puheenvuorot käyttävät mm. kansanedustaja Erkki Tuomioja aiheesta SDP uudistuu, europarlamentaarikko Riitta Myller ja Suomen Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli. Sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta esitelmöivät professori Juho Saari sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun yksikönjohtaja Heikki Hiilamo.

Tervetuloa! Vapaa pääsy! Levitä viestiä!

SONKia ei voi ainakaan syyttää sitoutumiskammosta. Se on ottanut selkeästi kantaa Erkki Tuomiojan valinnan puolesta.

PS: Jos jotakuta kiinnostaa tilata kirjaani "Valta istuu sohvalla", laittakaa sähköpostia. Jokunen kotisivujen kautta täytetty palautelomake on saattanut mennä joskus silmieni ohi. Siis laittakaa uutta viestiä, jos kirjaa ei ala kuulumaan. Ja ilonaihelistaan voi siis lisätä sen, että joku lukee kirjani. Ja tuplailoa tuottavat kirjasta saamani palautteet.

**

Kuvassa Pikku Myy, minä ja Muumipeikko kesällä 2006 eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Naantalissa.

Ruuhkaa ja vuosia

2008-02-01T13:35:00.000+02:00

Laitoimme eilen tällaisen tiedotteen ruuhkamaksuista:

Espoon demarit kannattavat ruuhkamaksujen selvittämistä

Julkisuudessa on viime päivinä käyty ilahduttavan vilkasta keskustelua joukkoliikenteen kehittämisestä ja mm. ruuhkamaksujen käyttöönotosta pääkaupunkiseudulla. Espoon sosialidemokraatit kannattavat ruuhkamaksujen selvittämistä osana pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmän kehittämistä.

Ruuhkamaksut on metropolialueilla todettu tehokkaaksi keinoksi ohjata liikennekäyttäytymistä ja lisätä julkisen liikenteen suosiota. Mm. Tukholmassa ruuhkamaksut päätettiin kokeilun jälkeen vakinaistaa kansanäänestyksen perusteella. Siellä myös autoilijat kannattavat ruuhkamaksuja havaittuaan niiden liikenteen sujuvuutta lisäävän vaikutuksen.

Mahdollinen ruuhkamaksujärjestelmä on suunniteltava liikenteellisten periaatteiden mukaan - ei kuntarajoja noudattaen. Pääkaupunkiseudulla luonnollisia ruuhkamaksuvyöhykkeitä ovat Kehä 1:n ja Kehä 3:n sisäpuoliset alueet. Molemmat on otettava mukaan selvitystyöhön.

Ilmastonmuutoksen torjumisessa on ruuhkamaksujen lisäksi tärkeätä kehittää joukkoliikenteen palvelutasoa, alentaa joukkoliikenteen lippujen hintoja ja tiivistää kaupunkirakennetta. Lähiajan tärkein hanke Espoon kannalta on länsimetro, jonka rahoituksesta olisi ehdottomasti saatava aikaiseksi pikaiset päätökset sekä kuntien että valtion puolella.

Susanna Rahkonen, valtuustoryhmän puheenjohtaja
Mika Helander, SDP:n kunnallisjärjestön puheenjohtaja
Pekka Vaara, kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja

**

Maksuja on syytä selvittää. Tänään ainakin Helsingin Sanomat ja Uutispäivä Demari kirjoittivat aiheesta. Hesarissa todettiin, että maksujen selvittäminen on ollut tähän mennessä lähestulkoon tabu. Tästä kertoo se, että takavuosina puhuttiin tietulleista. Sana on sävyltään aika kielteinen ja se sai aikaan voimakkaita vastareaktioita. Ikänkuin maksuilla olisi tarkoitus estää teillä liikkuminen lähestulkoon kokonaan.

Tästä keskusteltusta taitaa olla jo yli kymmenen vuotta. Muistan, kuinka jossain omissa piireissämme vähän yritettiin keskustelua aiheesta, mutta ilmapiiri oli niin kielteinen, ettei siitä tullut mitään ja asia hautautui vuosiksi. Minulle ruuhkamaksujen pohdinta olisi sopinut. Kantaani vaikutti käynti Norjassa, jossa Oslon seudulla oli jo varhain 1990-luvun alussa otettu ruuhkamaksut käyttöön. Liikenne kulki aivan sujuvan näköisesti maksupisteiden läpi – ainakin minun mielestäni. Tekniikka on kehittynyt noista ajoista aivan valtavasti ja valitettavasti myös päästöongelmat. Siksi ruuhkamaksuihin suhtaudutaan nyt paljon avoimemmin.

Jos ruuhkamaksukeskustelu tuo mieleen 1990-luvun alun ja ensimmäisen valtuustokauteni, samaa voi sanoa muistakin viime päivien puuhistani. Eilen kävin yliopistolla oikeustieteellisessä tiedekunnassa vähän virittelemässä jatko-opintojani ja mukana oli myös opiskelukaverini Kati, jolla on samoja suunnitelmia. Jonottelimme erään professorin oven takana ja naureskelimme vanhoille opiskelumuistoille.

Olen tehnyt jälleen come backin jumppaohjaajaksi ja pestannut itseni yritykseen, joka välittää ohjaajia muutamalle kuntosalille ja työpaikkoihin. Tänään olen menossa sijaistamaan erään suuren monikansallisen firman tunnille Keilaniemeen….

Opiskelua ja aerobic-ohjausta. Tässähän nuortuu ihan silmissä. Tai kuka väitti, että ne ovat vain nuorten hommaa? Joka tapauksessa se on fakta, että vanhukset tarvitsevat henkistä ja fyysistä virikettä, etteivät pääse kovin pahasti sammaloitumaan.

**

PS: Puolueen puheenjohtajasta toteutettava jäsenäänestysadressi kerää nimiä aikamoista vauhtia. Muutamassa päivässä nimiä on tullut jo yli 600. Demarinuoret ja –opiskelijat ovat tarjonneet väylän suoralle vaikuttamiselle. Koskakohan tämä aktiivisuus ylittää myös Uutispäivä Demarin uutiskynnyksen vai pitääkö nuorten demareiden kertoa tekemisistään jatkossakin pää-äänenkanattajassamme maksullisilla ilmoituksilla? Adressiin tästä.

Tahtoo neljä vuodenaikaa

2008-01-26T17:03:00.000+02:00

Kerrankin tuntuu, että vuodenaika muistuttaa talvea. Katsellessani viime viikolla Simon ja hänen päiväkotiporukkansa pihaleikkejä kurassa ja mudassa ehdin jo huolestua. Mietin, onko ilmastonmuutoksen oloissa käymässä niin, että lumi alkaa olla minun lapsilleni katoavaa kansanperinnettä.

Tahtoo neljä vuodenaikaa, enkä tarkoita nyt pizzaa. Siinä ilmastopolitiikan tavoite Suomen leveysasteilla.

SDP:n puoluehallitus käsitteli torstain maraton-kokouksessaan myös ilmasto- ja ympäristöohjelmaa. Emme päässeet sen käsittelyssä ihan loppuun, koska kokonaisuus on niin laaja. Mutta osan kuitenkin ja asiasta annettiin myös tiedote.

Säpsähdin hieman aamulla, kun kuulin, että olisimme muka ottaneet kantaa pohjoisen tekoaltaiden rakentamisen puolesta. Piti oikein varmistaa, mitä tiedotteessa oikein oli sanottu. Kyse oli lauseesta ”Kun kotimaista fossiilista energian tuotantoa tulee merkittävästi käyttöikänsä päähän lähivuosina, ei mitään päästöttömiä energiantuotantovaihtoehtoja pidä sulkea suomalaisesta energiapaletista pois.”

Kyse oli ylitulkinnasta. Oikeasti mistään altaista ei ole puhuttu. Minä taas sanoisin tästä kohdasta, että myöskin uraanivarannot loppuvat aikanaan. Siis ydinvoimasta ei ole pitkän tähtäimen ratkaisuksi. Tarvitsemme joka tapauksessa uusiutuvien ja uusien energiamuotojen kehittelyä sekä tietenkin myös energiaa on säästettävä.

Haluamme kehittää nk. vihreän sertifikaatin järjestelmän, jossa uusiutuvan energian tuottaja saa markkinoilla kaupattavia vihreitä sertifikaatteja. Järjestelmä ohjaa investointeja tehokkaasti, ja sähkönmyyjien ostovelvoitteen avulla voidaan suomalaista uusiutuvan energian tuotantoa lisätä merkittävästi.

Lisäksi ohjelmassa esitetään, että Suomeen perustetaan riippumaton ilmastopaneeli, joka raportoi vuosittain asetettujen päästö- ja energiantehokkuustavoitteiden saavuttamista sekä valvoo niiden onnistumista.

Ohjelmassa mainitaan myös joukkoliikenne. Tavoitteenamme on muun muassa raideliikenteeseen merkittävä lisäpanostaminen, maksuton joukkoliikenne alle 16-vuotiaille, työsuhdematkalipun verotusarvon alentaminen ja valtakunnallisen matkakortin käyttöönotto. Vapaan autoedun ehdot on muutettava siten, että joukkoliikennettä suositaan yksityisautoilun sijasta. Eduskunnassa on päätettävä lakimuutoksista, jotka mahdollistavat ruuhkamaksujen käyttöönoton pääkaupunkiseudulla. Koko tiedotteeseen tästä.

Kyseessä on vasta luonnos, johon lopullisen kannan ottaa puoluekokous 5.-7.6.2008 Hämeenlinnassa. Sitä ennen asiakokonaisuutta ehtii kommentoimaan vaikkapa internetin kautta.

Ilmastonmuutoksen hillintää on myös se, että länsimetro saadaan rakenteille ja pian. Se, että rakennuskustannukset ovat nousseet ja kustannusarvio on tarkentunut nykyajan vaatimuksia vastaavaksi, ei oikeuta valtiota vetäytymään omasta 30 prosentin rahoitusosuudestaan. Kustannusten nousua selostettiin valtuustolle viime kokouksessa, mutta saamme asian vielä valtuuston päätettäväksi, kunhan kaupunginhallitus ensin valmistelee sitä tarkemmin.

Ainakaan metro ei viivyttelemällä halpene. Metro on yksinkertaisesti välttämätön eikä sille oikein ole ympäristöystävällisiä ja edullisia vaihtoehtoja.

**

Kuvassa kännykkäkameraräpsäys auringosta ja pilvistä tänään klo 14.30.

Yksimielinen

2008-01-24T21:18:00.000+02:00

Puoluehallitus käsitteli tänään puolueen uudistumistyöryhmän muistiota sekä ilmasto- ja ympäristöasiakirjaa. Kokous venyi poikkeuksellisen pitkään. Keskustelimme myös neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä, joka koskisi tulevan puoluekokouksen puheenjohtajavalintaa. Minä olen sen kannalla.

Olisin halunnut, että asiasta päättäminen olisi jätetty seuraavaan puoluehallituksen kokoukseen. Olisin nimittäin halunnut, että asiaa olisi valmisteltu avoimin mielin kooten neuvoa-antavan jäsenäänestyksen hyötyjä ja haittoja.

Enemmistön kanta oli kuitenkin niin selkeän kielteinen koko idealle, että asia haluttiin päättää heti. Kokoukset ovat suljettuja enkä voi referoida käytyjä puheenvuoroja. Olo kokouksen jälkeen oli kuitenkin kuin jyrän alle jääneellä. Uutisissa kerrottiin, että päätös oli yksimielinen ja niin se muodollisesti olikin.

Tämän selittää se, että puoluehallituksessa ei juuri koskaan äänestetä. Olen tehnyt niin kerran (vuonna 2002) ja koen viillot yhä nahoissani...Siitä ei nyt kuitenkaan tässä enempää. SDP:n puoluehallitus on siis oma ihmeellinen maailmansa ja maassa maan tavalla. Suomeksi sanottuna siis alistuin enemmistön kantaan ja päätös sai muodollisen yksimielisen leiman. Olo ei ole mitenkään tyytyväinen, mutta jotenkinhan sieltä bunkkerista piti ulos päästä - elävänä. (Tarkennus epätietoisille: Tämä on tietenkin kuvainnollinen ilmaus)

Mielestäni keskustelua ei voi padota, silloin kun se on alkanut. Jäsenet penäävät suorempia mahdollisuuksia vaikuttaa eikä tätä vaatimusta voi torpedoida vain siksi, että sitä on tukenut useiden puolueosastojen tavoin myös henkilö nimeltä Erkki Tuomioja. Joka tapauksessa palaamme vielä puheenjohtajan valintatapaan sääntökysymyksenä puoluehallituksessa erikseen. Siis siihen valintatapaan, joka tulisi voimaan tulevissa puoluekokouksissa.

Ne, jotka haluavat antaa palautetta asiasta, voivat antaa sitä osoitteessa www.reilusuomi.fi. Siellä on ollut meneillään gallup neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä. Viimeksi kun kävin sivuilla, äänestystä kannatti 93 prosenttia.

Puoluevaltuusto on puoluehallituksen yläpuolella ja siellä neuvoa-antava jäsenäänestyskysymys tulee luultavimmin esille.

Samea lammikko kaipaa kipeästi virtaavaa vettä.

Lekalla päähän

2008-01-22T12:24:00.001+02:00

Tässä Uutispäivä Demarissa julkaistu kolumnini "Lekalla päähän". Kolumniin tästä.

Resiinalla perässä?

2008-01-21T00:01:00.000+02:00

Minun piti kirjoittaa SDP:n jäsenvaalista, mutta muut ovat hoitaneet keskustelupuolta aika tehokkaasti. Asiasta on sanottu viikonloppuna niin paljon, että kokoan tähän joitain paloja ja laitan loppuun omat kommenttini. Ensimmäiset kommentit aiheesta on kirjannut lapseni Elsa (10v) johonkin sotkupaperin kulmaan. Se löytyi tänään keittiön pöydältä ja kuuluu näin:

”Jäsenäänestys on hyvä tapa päättämiseen asioista”… On näemmä tullut puhuttua aiheesta muutaman kerran kotona…. Seuraavaksi linkkejä kotini ulkopuolella käytyyn keskusteluun.

Perjantai 18.1.2008:

Kymmenen uutiset : Jäsenäänestys SDP:n puheenjohtajasta ei innosta.

Uutisessa joukko mustatakkisia miehiä menee Helsingin työväentalolle. Kaksi haastateltua sanoo, ettei jäsenäänestys innosta oikein ketään. Ei ainakaan SDP:n seitsemän eteläisen piirin puheenjohtajia. Uutiseen tästä.

Lauantai 19.1.2008:

Ylen 20.30 uutiset: Heinäluoma ei innostu jäsenäänestyksestä

Eero Heinäluoma toteaa, ettei missään puolueessa valita puheenjohtajaa jäsenäänestyksellä eikä asia saa meilläkään kannatusta. Uutiseen tästä.

Matti Vanhanen blogissaan samana päivänä: ”Miksei myös puolueen puheenjohtajasta voisi olla ennen ratkaisevaa puoluekokousta jäsenänestys. Jos sellainen järjestetään se kannattaisi tehdä turnee-muodossa noin kuukauden-kahden sisällä. Turneen edetessä äänestettäisiin piireissä ja tulokset julkistettaisiin saman tien”. Vanhasen blogiin tästä.

Sunnuntai 20.1.2008:

MTV3n kymmenen uutiset ja nettisivut: Puolueet kannattavat jäsenäänestystä-innostus leviää kulovalkean tavoin. Juttuun tästä.

MTV3:n nettisivut, Timo Haapalan Setä Arkadia-blogi: Tuomioja synnytti jäsenäänestyshuuman

”Nimilista on kattava. Jäsenäänestystä puoluejohdon valinnasta kannattavat mm. pääministeri, keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen, kepun puoluesihteeri Jarmo Korhonen, kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, kokoomuksen puoluevaltuuston puheenjohtaja, opetusministeri Sari Sarkomaa ja Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Paavo Arhinmäki.”

”Heinäluoman kannalta pahimman myyräntyön teki puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta, joka torppasi suoralta kädeltä jäsenäänestyksen, myös neuvoa antavassa muodossaan. Tyyli oli ylimielinen, ja kääntyi esittäjäänsä ja SDP:n nomenklaturaa vastaan.”

Kannattaa lukea koko Setä Arkadian blogi. Siihen tästä.

**

On siis käynyt selväksi, että ajatus jäsenvaalista on harkitsemisen arvoinen ajatus, johon muutkin puolueet ovat tarttuneet. Se saisi omat jäsenet liikkeelle ja aktivoisi poliittista keskustelua ihan eri tavalla kuin nykysysteemi.

Olisi surkuhupaisaa, jos SDP:n jäsenten piiristä tullut idea tyrmättäisiin SDP:ssä ja otettaisiin käyttöön muissa puolueissa. Ideaahan on esitetty noin parissakymmenessä puoluekokousaloitteessa (ei vain muutamassa). Sitä on esittänyt myös demariopiskelijat (SONK), ruotsinkieliset demarit (FSD) ja Helsingin piiri.

Edelläkävijä saa aina hyödyn itselleen ja muiden on tultava perässä ja sopeuduttava. Jos haluamme uudistua, meidän kannattaa olla jäsendemokratian edelläkävijäpuolue eikä tulla mukaan jälkijoukoissa.

Se, että SDP:n vaikuttajatahot eivät innostu ideasta, johtuu siitä, että he ovat puolueen ytimessä. He asioivat niiden kanssa, joilla itsellään on vaikutuskanavat kunnossa. Minäkin olen, olen ollut puoluehallituksessa vuodesta 1999 ja viidessä puoluekokouksessa edustajana. Saan kuitenkin paljon viestejä ihan tavallisilta rivijäseniltä. Sellaisiltakin, jotka eivät edes uskalla asioida niiden puolueaktiivien kanssa, joiden asenne voi olla pelottavan tyrmäävä.

Itse asiassa aiheesta käyty keskustelu on ollut liiankin paljastava ja kertonut ulkopuolisille hyvin paljon keskustelukulttuuristamme, avoimuudestamme ja kyvystämme tarttua uusiin ideoihin. Mitä enemmän jäsenvaalia vastustetaan, sitä suuremmaksi uudistumisen symboliksi se nousee, vaikkei yksi ja ainoa autuaaksi tekevä asia oikeasti olekaan.

Pieni perestroikka ei nyt auta. Tarkoitan tässä ehdotettua uudistusta, jossa puoluekokouksen osanottajamäärää lisätään ja kokousväliä tihennetään kolmesta vuodesta kahteen. Nämä kaksi uudistusajatustahan Heinäluoma hyväksyi jo Lahden kokouksessa syksyllä, mutta tuolloin pj-jäsenvaalikeskustelu ei ollut kunnolla vielä edes alkanut.

Vaikka kuinka jäsenäänestysinnostus leimattaisiin ”porvareiden juoneksi”, jota ”oikeistomedia” on mukana punomassa, on kaikkien pakko tunnustaa, että tiedon hankinnan ja keskustelun foorumit ovat muuttuneet. Työväentalolle ei enää mennä hankkimaan tietoa ja vaihtamaan ajatuksia. Tiedon tarve tyydytetään television, lehtien ja internetin välityksellä.

Vuorovaikutuspuoli sen sijaan on jäänyt kehityksestä jälkeen. Ihmisten välinen kommunikointi on muuttunut. Kun aika on kortilla ja ihmiset ovat tottuneet nopeaan ja reaaliaikaiseen toimintaan, harva jaksaa raahautua johonkin puuduttavaan kokoukseen, ellei tilaisuudesta ole selkeää hyötyä ja/tai huvia saatavissa.

Tämän kehityksen johdosta olemme menettäneet kontaktin omiin kannattajiimme ja jäseniimme (=koskee kaikkia puolueita). Ihmiset eivät lähde liikkeelle, jos heidän mielipiteensä eivät johda mihinkään. Puolueen kuuluisa kenttäkierros ei ole herättänyt mitään suunnatonta innostusta – ei ainakaan Uudellamaalla. Emme siis tiedä, mitä puolueen 50 000 jäsenen päässä oikeasti liikkuu. Mielestäni kannattaisi ottaa selvää ja tehdä vaikka jonkinlainen jäsentutkimus – edes.

Vaikka jäsenistöön mahtuu monenlaisia ihmisiä, on yleisen koulutason kohoamisen myötä joukossa varmasti (myös) paljon fiksua porukkaa, jota ei tarvitse kaitsea. Olemme siis tilanteessa, jossa yritämme hoitaa asioita hyvin suppealla joukolla tilannetta vähän viilaten tai otamme suoran kontaktin jäseniimme.

Lisäksi internetin vuorovaikutteisuutta pitää kehittää ja ottaa paremmin käyttöön myös puoluetoiminnassa. Myös tiedotusvälineiden apua tarvitaan vuorovaikutusfoorumien luomisessa.

Mahdollisuus antaa puolueen sivuilla palautetta eri asioista on hyvä asia, mutta siitä on vielä matkaa siihen, että palaute todella vaikuttaa linjauksiimme. Jo viime puoluekokouksen alla avasimme hyvinvointivisiostamme nettikeskustelun, mutta tuosta keskustelusta ei jäänyt juuri mitään villoja lopulliseen asiakirjaan. Wikipedia-tyyppinen lähestysmistapa olisi konkreettisempi ja innostaisi ihan eri tavalla. Sen kehittelyyn olisi panostettava.

PS 1:

Jos jäsenäänestyksen järjestäminen neuvoa-antavana tuntuu liian radikaalilta, ainahan voimme järjestää kyselyn, jossa kysytään saako jatkossa kysyä. Olisi pähkähullu ajatus, että joku vastaisi, ”ei missään nimessä”.

PS 2: Puolueen www.reilusuomi.fi keskustelussa 93 prosenttia kannattaa pj-jäsenvaalia.